Man of Steel (ei spoilereita)

Ohjaus: Zack Snyder
Käsikirjoitus: David S. Goyer
Tarina: David S. Goyer & Christopher Nolan
Pääosissa: Henry Cavill, Amy Adams, Michael Shannon

Haasteena oli päivittää Teräsmies nyky-yleisölle sopivaksi. Seitsemän vuoden takainen Superman Returns oli hyvin tehty elokuva, mutta megasuosio jäi ilmeisesti saavuttamatta sen takia, että täysin uuden ja omaperäisen tulkinnan sijasta Richard Donnerin Supermania fanittava Bryan Singer tyytyi tekemään omasta elokuvastaan nostalgisen kunnianosoituksen edeltäjälleen. Ja siksi, että Teräsmies ei lyönyt tarpeeksi asioita.

Man of Steelin käsikirjoittaja David S. Goyer ja tuottaja Christopher Nolan lähestyivät aihetta tieteistarinana: Kryptonin Kal-El on ensimmäinen Maassa julkisesti esiintyvä ulkoavaruuden olento. Tällaisen tarinan suuri yleisö pystyisi sulattamaan, vaikka supersankarifiktion konventioista oltaisiinkin vieraannuttu.

Modernisoinnilla on myös pinnallisia piirteitä: Teräsmiehen puku, joka jo Superman Returnsissa oli silmiinpistävästi murrettusävyisempi kuin sarjakuvissa, on nyt entistäkin tummasävyisempi, ja kaiken lisäksi epäuskon hillinnän rajoja koettelevat punaiset alushousut ovat kadonneet pitkien kalsarien päältä.

Realismi ei ole pidemmän päälle hyväksi supersankareille — ja Yön ritari -trilogiasta on kyllä nähtävillä, että Goyer ja Nolan ymmärsivät tämän. Lähtökohta on kuitenkin ymmärrettävä: annetaan yleisölle jonkin verran todentuntuista kosketuspintaa, jotta he voivat antautua tarinan vietäväksi, mihin se sitten johtaakin.

Yllättäen Zack Snyderin ohjaustyyli on jopa todentuntuisempi kuin Nolanin Yön ritari -trilogiassa. Kaikki on kuvattu käsivaralta, ja jopa erikoisefektikohtauksissa simuloitu kameratyöskentely pyrkii antamaan vaikutelman, että kohteiden löytäminen ja seuraaminen ei ole helppoa.

Erityisen yllättävää on hidastuskuvien täydellinen puuttuminen, sillä Snyder kehitti elokuvassaan 300 hyvin omaleimaisen tavan kuvata toimintaa eri nopeuksilla ja tarkennuksilla pyörivillä kameroilla, jotka mahdollistivat kiihkeätahtisen taistelun yksittäisten liikkeiden korostamisen ilman kuvan leikkaamista. Nyt kun Snyderillä olisi ollut erittäin hyvä syy käyttää vastaavia keinoja kryptonilaisten supernopeiden liikkeiden kuvaamiseen, hän pidättäytyy niistä, koska kamera toimii yleisön silminä — ja yleisöllä ei ole superaisteja.

Snyderin itsehillintä näkyy myös siinä, että sekä 300:ssa, Watchmenissä että Sucker Punchissa vaihtelevissa määrin esillä ollut keskenkasvuinen väkivallalla ja seksillä ilkamointi on jäänyt pois. Tietenkin elokuvalle tavoiteltu ikäraja on omalta osaltaan ohjannut näitä ratkaisuja, mutta Snyder ei näytä edes yrittäneen venyttää hyvän maun rajoja — paitsi yhdessä suhteessa.

Man of Steelissä tuhotaan kiinteistöjä antaumuksella. Jos syyskuun 11:nen terroristi-iskujen jälkeen suurkaupungissa tapahtuvien tuhojen esittäminen valkokankaalla on vasta viime vuosina tehnyt varovaisesti paluutaan, niin Snyderillä on selvästi ollut tietoinen pyrkimys ylittää nykyinen sietokyvyn raja useilla suuruusluokilla. Tästä elokuvasta kukaan ei voi sanoa, että panokset eivät olleet riittävän korkealla, että toiminnan skaala ei ollut riittävän suuri, tai että Teräsmies ei lyönyt riittävän kovaa.

Jos hillittömät ylilyönnit saavat yleisön anelemaan armoa elokuvan lopun lähestyessä, niin sillä on tarkoituksensa: loppuratkaisu ei päästä sankaria helpolla, joten katsojaakaan ei kohdella hienovaraisesti.

Monet Man of Steelin ratkaisuista haastavat vakiintuneet käsitykset Teräsmiehestä ja hänen maailmastaan, mutta silloin kun tekijät ovat ottaneet tietoisia mutta taidolla toteutettuja riskejä, ne ovat kannattaneet. Teräsmiehen perusluonnetta ei ole pyritty muuttamaan. Heikkoudet näkyvät niissä kohdissa, missä uuden tulkinnan lähtökohdat on yritetty yhdistää siihen, mitä Teräsmiehestä tiedetään, mutta toteutuksessa on syystä tai toisesta epäonnistuttu.

Erityisesti epäonnistuu Kevin Costnerin versio Jonathan Kentistä, joka on jokaisessa esiintymisessään jäykkä ja etäinen, mutta kaikista käänteentekevimmässä kohtauksessaan yltää typerryttävään epäuskottavuuteen. Ilman Diane Lanen lämmintä ja herkkää suoritusta Marthana olisi pakko ihmetellä, miten Clarkista ei kasvanut Kentien huomassa täysi sekopää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *