Superman: The World of Krypton
Kirjoittajat: John Byrne, E. Nelson Bridwell, Denny O’Neil, Cary Bates, Marv Wolfman, Neal Adams, Elliot S! Maggin, Paul Kupperberg, Martin Pasko, Bob Rozakis
Kuvittajat: Mike Mignola, John Byrne, Murphy Anderson, Dick Giordano, Gray Morrow, Michael W. Kaluta, Dave Cockrum, Dick Dillin, Marshall Rogers, Gil Kane
Tussaajat: Rick Bryant, Carlos Garzon, Dick Giordano, Murphy Anderson, Gray Morrow, Michael W. Kaluta, Dave Cockrum, Joe Giella, Frank Springer, Gil Kane
Värittäjät: Petra Scotese, Tom Ziuko, Digikore Inc.
DC Comics, kesäkuu 2008, ISBN 978-1-4012-1795-2
192 sivua; 25,6 x 16,8 x 1,2 cm
Good Fellows / Bookplus / Amazon.com / Amazon.co.uk
John Byrnen versio Kryptonista on se, johon tutustuin, kun aloin lukea Teräsmiestä vuonna 1987, ja se on pysynyt minulle omimpana. Muut sarjakuvantekijät ovat sittemmin esittäneet omia tulkintojaan Teräsmiehen alkuperästä ja luoneet omia versioitaan Kryptonista, mutta edes Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn All Star Superman ei ole onnistunut syrjäyttämään Byrnen Kryptonia kaikkein omaperäisimpänä ja kiehtovimpana versiona Teräsmiehen kotiplaneetasta.
Byrne antoi Kryptonilleen historian, joka selitti miten Man of Steelissä nähtyyn steriiliin dystopiaan oli päädytty maailmasta, joka romanttisessa loistokkuudessaan muistutti enemmän aiempien Kryptoneiden ihanneyhteiskuntia. The World of Krypton -minisarjasta nähtiin suomeksi aikoinaan vain viimeinen osa (Teräsmies 11/1988), varmaankin sen takia, että se oli ainoa jossa Teräsmies itse esiintyi. Tämä on sääli, koska minisarja kertoo todella upealla tavalla ne tapahtumat, joihin vain pikaisesti viitattiin viimeisessä osassa, ja jotka kerrattiin tekstimuodossa Who’s Who in the DC Universe -lehdestä otetussa esittelyssä.
Muinaisella Kryptonilla kukaan ei kuollut sairauden, vanhuuden tai vammojen takia, koska kaikki vauriot pystyttiin korjaamaan klooneilta otettavilla varaosilla. Kloonipankeissa kasvatetuilla kehoilla ei ollut omaa mieltä, mutta kansalaisaktivistit alkoivat vaatia klooneille oikeutta elää omaa elämäänsä. Tästä alkoi tuhat vuotta kestänyt sota, jonka raunioista syntyi uusi kiihkoton, rauhaisa mutta silti tuhoontuomittu yhteiskunta.
Minisarjan kaksi ensimmäistä osaa kerrotaan Teräsmiehen esi-isän Van-L:in näkökulmasta. Hän on tapahtumien keskipisteessä sodan alkaessa, ja kryptonilaisen taisteluasun suojissa hän selviytyy koko tuhatvuotisen sodan läpi. Kolmannen osan kehyskertomuksessa oman yhteiskuntansa tavoista vieraantunut Jor-El tutkii planeettansa historiaa, minkä ohessa esitetään sodan viimeiset hetket, jotka johtavat lopulta koko Kryptonin tuhoon. Viimeisessä osassa Teräsmies kertoo Lois Lanelle, kuinka hänen isänsä selvitti syyn uhkaavaan katastrofiin ja lahjoitti pojalleen elämän ihmisten keskuudessa.
Byrnen ja kuvittaja Mike Mignolan yhteistyössä on suuren tieteiseepoksen tuntu. Mignolan kuvaukset muinaisesta Kryptonista tuovat mieleen Burroughsin Marsin ja Flash Gordonin, mutta ovat aivan yhtä omaleimaisia kuin Byrnen loppukauden Krypton. Mignola ei ollut vielä tuolloin kehittänyt nykyistä pelkistettyä piirrostyyliään, mutta sommitelmissa ja hahmoissa oli jo tuttua jykevyyttä.
Tyylillisestä ja kerronnallisesta taidokkuudesta huolimatta The World of Krypton ei ole tieteisfiktiona mitenkään nerokasta. Byrne ei ole erityisen huolellinen kronologian suhteen – sodan alkaessa klooniteknologiaa on eri mainintojen perusteella käytetty joko kymmenen tuhannen sukupolven ajan, kolmen tuhannen sukupolven ajan, sata tuhatta vuotta tai sata vuosisataa. Vieläkin ongelmallisempaa on oikeastaan se, että Byrne edes käyttää sukupolven käsitettä tässä yhteydessä. Jos kryptonilaisista oli käytännössä tullut kuolemattomia, siitä pitäisi seurata joko suunnaton väestöräjähdys tai tiukka lisääntymisen säännöstely. Loppuaikojen Kryptonilla harjoitettiin jälkimmäistä, mutta tarinan alkaessa koko ongelman olemassaoloon ei viitata mitenkään.
Säännöstelemättömän lisääntymisen seuraukset täydellisen kloonausteknologian kehittäneessä yhteiskunnassa olisivat ilmeinen syy koko sivilisaatiota uhkaavan sodan syttymiseen, mutta jostain syystä Byrnen mielestä isompi ongelma on se, että kloonien hyväksikäyttö olisi kannibalismiin rinnastettava tabu. Lisäksi Teräsmies toteaa, että Loisin ei tarvitse tietää sodan syitä, koska sellaisia asioita tuskin tulisi koskaan tapahtumaan Maapallolla. En tiedä, kirjoittiko Byrne tahallaan Teräsmiehen niin mielikuvituksettomaksi, ettei tämä kykenisi ennakoimaan terapeuttisen kloonauksen kehittämistä meidän maailmassamme, vai onko ongelma Byrnen itsensä.
Heti World of Kryptonin jälkeen nähdään Man of Steelin prologi ”From out the Green Dawn…”, jossa Byrne alun perin esitteli oman Kryptoninsa. Tavallaan tämä on tarpeetonta, koska täsmälleen samat tapahtumat nähtiin Mignolan tulkitsemina World of Kryptonin viimeisessä osassa. Toisaalta ”From out the Green Dawn…” on edelleenkin parasta sarjakuvaa, mitä olen ikinä lukenut, joten se on ansainnut paikkansa missä tahansa kokoelmassa, missä se esiintyykin.
Lisäksi mukana on joukko lyhyitä tarinoita aiemmista Kryptonin versioista. Nämäkään luettuani en näe, että kukaan olisi ennen Byrneä onnistunut luomaan todella toimivan, yhtenäisen ja elegantin tulkinnan Kryptonista – jos ei lasketa John Barryn designia Superman-elokuvassa.
Epäedulliseksi vertailun tekee se, että jotkut näistä tarinoista ovat todella typeriä, kuten ”The Face on the Falling Star!”, jossa Atlantiksen keisari lähettää avaruusluotaimen Kryptonille, ”The Stranger”, jossa Clark kertoo ystävänsä Pete Rossin pojalle Jonille tarinan Jo-Monista, Kryptonin omasta valkoisesta Jeesuksesta ja ”A Name is Born”, jossa paljastuu että kaikki Kryptonin älyllinen elämä polveutuu kahdesta avaruusmatkaajasta, joiden nimet olivat ”Kryp” ja ”Tonn”. Viimeksimainittu on tosin huomionarvoinen Gray Morrow’n aivan upean kuvituksen takia.
