All Star Superman #5-8
Kirjoittaja: Grant Morrison
Kuvittaja: Frank Quitely
Tussaaja/värittäjä: Jamie Grant
Suomentaja: Koivumäki
Egmont Kustannus, 100 sivua

Grant Morrisonin All Star Superman on pääsemässä kunnolla vauhtiin. Morrison jatkaa uusien ideoiden kylvämistä, mutta samalla tarinat sisältävät yhä enemmän viittauksia aiempiin All Star -tarinoihin. Jatkuvan juonen ympärille alkaa kehkeytyä universumi.

Ensimmäisessä tarinassa Clark Kent käy vankilassa haastattelemassa kuolemaan tuomittua Lex Luthoria. Lexhän antautui poliisille Morrisonin ensimmäisessä Teräsmies-tarinassa. Nyt hän on valmis kuolemaan, koska uskoo onnistuneensa murhaamaan Teräsmiehen. Morrison antaa Lexin määritellä itsensä ja Teräsmiehen välisen konfliktin jylhästi:

Teräsmiehen ja minun kamppailun takana ei ole mitään syvällistä psykologiaa. Se on yksinkertaista. Miltä sinusta tuntuisi, jos joku tahallaan seisoisi tielläsi kerta toisensa jälkeen? Ilman Teräsmiestä minä johtaisin tätä planeettaa!

Morrison pelaa tietenkin arkkityypeillä. Luthoriakin enemmän hän on pelkistänyt tarinan toista pääpahista, Parasiittia, joka on muuttunut purppurapukuisesta miehestä purppuraihoiseksi, imemästään energiasta muodottomaksi möhköksi paisuvaksi neliraajaiseksi iilimadoksi. Parasiitin rooli tarinassa on jahdata sokean vaiston ajamana Clark Kentiä, joka on hänelle ”kuin aurinko”, joka hohkaa raakaa voimaa.

Mutta Jungillehan arkkityypit olivat syvällistä psykologiaa. Morrisonin arkkityypit ovat voimallisia ja emotionaalisesti todentuntuisia. Lexin kuvauksessa näkyy loistavia vivahteita, kuten hänen paasatessaan Loisin ja Clarkin välisestä suhteesta:

Mutta häneen verrattuna Lois näkee vain kömpelön, tylsän raajarikon! ”Mahtavan Teräsmiehen” rinnalla Lex Luthor on idiootti! Ja tiedätkö mitä, Kent? Lois ei ikinä näe sinua hänen takaansa!

Kyse on ilmeisesti freudilaisesta lipsahduksesta: Lex kohdistaa sanansa Clarkiin, mutta oikeasti hän ajattelee vain itseään ja suhdettaan Teräsmieheen. Hän ei kiellä sitä, että kaikki ovat ”vajavaisia sen puistattavan epäinhimillisen, mahdottoman täydellisyyden rinnalla”, mutta erityisen ylpeä Lex on älystään, joten ajatus, että Teräsmies olisi häntä nokkelampi, on hänen Akilleen kantapäänsä.

Vastaavalla tavalla tehokas on Clarkin tunteenpurkaus Lexille tarinan lopussa. Lex auttaa Clarkin pakoon, mutta jää itse vankilaan odottamaan kuolemaansa tyytyväisenä suurimpaan saavutukseensa, Teräsmiehen vääjäämättömään kuolemaan.

En voi uskoa, että valmistaudut kuolemaan tällä tavalla. Sinä ja Teräsmies olisitte voineet olla ystäviä!

[…]

Saat kuolla kuin hullu koira! Yritä nyt ajatella!

Nuo eivät ole Clarkin sanoja, vaan Teräsmiehen. Hän ei turhautumiseltaan pysty pitämään yllä Clarkin vaisua ulkokuorta. Kaikista superkyvyistään huolimatta hän ei pysty pakottamaan ketään valitsemaan hyvää pahan sijasta. Loppujen lopuksi Lex saa hänet tuntemaan itsensä voimattomaksi.

Kyseisissä ruuduissa muuten Clark on riisunut silmälasinsa puhdistaakseen ne solmiollaan. Hän on siis selvästi Teräsmiehen hahmossa. En kuitenkaan usko, että myöhemmin Lex oivaltaa Clark Kentin näyttävän ilman silmälasejaan aivan Teräsmieheltä. Siirtyminen Clark Kentin hahmosta Teräsmiehen hahmoon on tarkoitettu lukijoiden silmille, ei Lexin, vaikka hänen pitäisikin nähdä aivan sama asia kuin meidän. Teräsmiehen valeasu on niin heiveröinen, ettei siihen voi kohdistaa tarinan sisäistä logiikkaa. Kun Clark Kent riisuu lasinsa Loisin edessä paljastaakseen salaisuutensa, Lois tunnistaa hänet, koska se on kohtauksen tarkoitus. Kun Clark riisuu lasinsa Lexin edessä, Lex ei tunnista häntä, koska se ei ole kohtauksen tarkoitus.

Toinen tarina pureutuu Teräsmiehen historiaan, ja käsittelee myös haastetta, jonka edessä Teräsmies oli voimaton: Hänen isänsä Jonathanin kuoleminen sydänkohtaukseen. Siinä missä All Star Supermanin ensimmäinen osa kuittasi Teräsmiehen taustatarinan yhdellä sivulla, nyt Morrison täsmentää oman tulkintansa jatkumoa aggressiivisesti.

Kuten Superman: Up, Up and Away -arvion kommenteissa todettiin, Jonathanin kuolema on yksi merkittävimmistä eroista eri jatkumoiden välillä. Virallisessa jatkumossa Jonathan on ilmeisesti edelleen elossa, mutta hopeakauden mallin mukaisesti Morrisonin versiossa Jonathan kuolee Clarkin ollessa nuori.

(Itse asiassa Wikipedian mukaan — en todellakaan ole hopeakauden asiantuntija — hopeakauden jatkumossa sekä Jonathan että Martha kuolivat Clarkin ollessa nuori. Löytämästään merirosvoaarteesta saamaansa trooppiseen tautiin. Morrisonin versio onkin lähempänä Richard Donnerin Superman-elokuvaa, jossa Jonathan sai sydänkohtauksen, minkä jälkeen Clark päätti lähteä Smallvillestä maailmaa kulkemaan. En kuitenkaan menisi vannomaan, etteikö joissain hopeakauden tarinoissa olisi jo aiemmin saatettu viitata Jonathanin sydänkohtaukseen.)

Myös Teräsmiehen tulevaisuus hahmottuu hieman. Kentien maatilalle tulee auttelemaan kolme miestä, jotka osoittautuvat eri aikakausien Teräsmiehiksi.

Kal Kent on Teräsmies vuodesta 853500. Hänet nähtiin vilaukselta jo tarinassa ”Teräsmiehen kielletty huone” (DC Spesiaali 5/2006). Teräsmies näytti Loisille katkelman tulevaisuudesta saamastaan ”kryptisestä” viestistä: ”… taistelimme tyranniaurinko Solarista vastaan jälleen vuonna 500000…” Kyseessä on itse asiassa viittaus DC:n normaaliuniversumin crossoveriin DC One Million, jossa Teräsmies ja muut oikeuden Puolustajat auttoivat tulevaisuuden vastineitaan Solariksen nujertamisessa. Morrison on kuitenkin joko tahattomasti tai tahallisesti sotkenut vuosisadat ja vuosituhannet, sillä DC One Millionin tapahtumat sijoittuivat vain vuoteen 85271 (jolloin suurinpiirtein DC:n kuukausittaisten lehtien miljoonannet numerot tulevat ilmestymään). Tämän Kal Kentin asu on jotakuinkin sama kuin DC One Millionissa esiintyneen hahmon, mutta Morrison on siis sijoittanut hänet kymmenen kertaa kaukaisempaan tulevaisuuteen. (”Teräsmiehen kielletyssä huoneessa” Teräsmies sanoi vuosiluvuksi 853450, mutta ehkä Kal on jo ehtinyt vanhentua 50 vuotta — ainakin hänen kampauksensa on nyt hieman erilainen.)

Toinen tulevaisuuden Teräsmies on Klyzyzk Klzntplkz viidennestä ulottuvuudesta, eli hra Mxyzptlkin kotiulottuvuudesta. Hänen alkuperävuottaan ei mainita, mutta sen täytyy olla myöhäisempi kuin 6700, jolloin Purppura-Teräsmiehen ja kuningatar Gzntplzkin avioliitto toi viidennen ulottuvuuden väen Teräsmiehen sukuun. Tämä tapahtuma mainitaan myös DC One Millionin Teräsmies-dynastian historiikissa. Voidaan siis olettaa, että tuo historiikki pitää paikkansa myös All Star -jatkumossa, mutta sillä tuskin on väliä muuten kuin siltä osin, kuin siihen suoraan viitataan All Star -tarinoissa. Ja yksi iso viittaus on vielä luvassa tässä tarinassa.

Kolmas Teräsmies esiintyy vuoden 4500 Tuntemattomana Teräsmiehenä, joka myös nähtiin lyhyesti ”Teräsmiehen kielletyssä huoneessa”, mutta kyseessä on oikeasti All Star -tarinoiden nykyinen Teräsmies, joka halusi salata henkilöllisyytensä nuoremmalta versioltaan. Yhdessä toisten Teräsmiesten kanssa hän päihittää ajansyöjän, mutta aikamatkan toinen tavoite on, että Teräsmies pääsisi hyvästelemään äkillisesti kuolleen isänsä.

Voidaan panna merkille, että vaikka Teräsmies haluaakin säilyttää tapahtumat sellaisina kuin hän muistaa niiden tapahtuneen, ja Kal Kent sanoo Teräsmiespartion tehtävän olevan avaruusajan rakenteen suojeleminen, Kal kuitenkin yrittää estää nuorta Teräsmiestä osallistumasta taisteluun ajansyöjää vastaan, jotta Jonathanin viimeiset hetket eivät menisi häneltä ohi.

Häilyvät tavoitteet ehkä hieman haittaavat otteen saamista tarinasta, mutta on täysin ymmärrettävää, että tositilanteessa Kal kaikesta huolimatta yrittäisi auttaa toveriaan pitkän aikavälin seurauksista huolimatta. Kyseessä on tietysti myös predestinaatioparadoksi: Kalin täytyy yrittää muuttaa tapahtumien kulkua, koska Teräsmies muistaa hänen tehneen niin.

Tarinan lopussa Teräsmies tapaa Teräsmiespartion johtajan ja kaksi muuta jäsentä, nais- ja miespuolisen. Naishahmon asu muistuttaa 29. vuosisadan Teräsnaisen asua: Punainen pohjaväri ja siniset hansikkaat. Mieshahmon asu poikkeaa myös tavanomaisesta Teräsmies-asusta, mutta ainoa tunnistamani viittaus on S-merkki, joka on tummalla, kolmiomaisella pohjalla kuten Fleischer Studiosin animaatioissa.

Teräsmiespartion johtaja naurahtaa Teräsmiehen kysymykselle: ”Kuka jälkeläisistäni sinä olet?” Tämä johtuu siitä, hän on itse alkuperäinen Teräsmies. DC One Million huipentui alkuperäisen Teräsmiehen paluuseen auringon ytimestä. Oikeuden Puolustajien Hourman poimi aikaviipaleen Kryptonista ennen sen tuhoa ja loi Uuden Kryptonin, josta tässä tarinassa tulevaisuuden Teräsmiehen nuoremmalle versiolleen antama tuhoutumaton kukka on peräisin.

Tulevaisuuden Teräsmies ilmeisesti haluaa salata nuoremmalta versioltaan, että he ovat sama henkilö — ”Se oli yksi… sinun kahdestatoista urotyöstäsi, jos oikein muistan.”— koska toistaiseksi nykyhetken Teräsmies uskoo kuolevansa lähitulevaisuudessa. Outoa tietysti on se, että kuitenkin Teräsmies tietää, että hänellä on tulevaisuudessa jälkeläisiä. Ehkä yksi Teräsmiehen kahdestatoista urotyöstä liittyy tähän. ”Meidän täytyy tehdä se, Lois. Aika-avaruusjatkumon eheys riippuu siitä!”

Lehden viimeisessä seikkailussa Teräsmies jää Bizarro-maailman vangiksi Aliversumiin. Morrison näyttää olevan varsin viehtynyt Bizarro-konseptiin, koska se on nyt esiintynyt All Star Supermanissä jo kolmessa näennäisen erillisessä yhteydessä: PROJEKTI käyttää työvoimana Bizarro-kuhnureita (DC Spesiaali 5/2006); musta kryptoniitti muutti Teräsmiehen pahaksi, jolloin hän alkoi puhumaan kuin Bizarro; ja nyt Aliversumin planeetansyöjä tuottaa Bizarro-klooneja hyökätessään Maan kimppuun. Mutta ehkäpä kaikki Bizarro-ilmentymät liittyvät toisiinsa: PROJEKTI:n Bizarro-kuhnureiden alkuperää ei ole mitenkään selitetty — ehkä PROJEKTI on luonut ne jonkin Aliversumin löydöksen pohjalta? Myöskin musta kryptoniitti löytyi Aliversumista. Saapa nähdä, aikooko Morrison jossain vaiheessa vetää nämä langat yhteen.

Morrison pitää hauskaa Bizarroilla, mutta törmää hyvin nopeasti konseptin luontaisiin rajoitteisiin. Bizarrojen kansallislaulu on hulvaton, samoin Epäoikeusliigan Bizarro-Salama, joka liikkuu äärimmäisen hitaasti, minkä merkkinä hänen asuansa koristavat kahleet. Nämä tuttujen asioiden nurinkuriset versiot ymmärtää välittömästi, ilman miettimistä. Sellaiset tapaukset ovat hankalampia, joissa Bizarrot selittävät idean sanallisesti, koska Bizarrojen puheessa ei ole mitään säännönmukaisuutta. Kun satunnaisten sanojen merkitykset muutetaan käänteiseksi ja sanojen kieliopilliset suhteet hämärretään, tekstin merkityksen ymmärtäminen vaatii jonkin verran ajattelua. Tämä tekee lukukokemuksesta takkuilevan, vaikka itse ideat olisivatkin ihan ovelia.

Zibarro on Morrisonin merkittävin lisäys Bizarro-konseptiin. Yksi viidestä miljardista Bizarrosta on epätäydellinen: Itsetietoinen, kykenevä ajattelemaan loogisesti ja arvostamaan kauneutta. Käytännössä Zibarro on melkein kuin Teräsmies, mutta huomattavasti pessimistisempi. En tiedä, onko se tarkoituksellista, mutta nimestä Zibarro tulee minulle mieleen Zapata. Zibarro on kuin joku meksikolainen vapaustaistelija. Jos oikein kaukaa haetaan, ehkä Zibarron voitaisiin ajatella taistelevan Bizarro-kodin mielettömyyden tyranniaa vastaan.

Loppujen lopuksi tämä seikkailu on melko epätyydyttävä lukukokemus, koska Teräsmies ei juurikaan tee mitään sankarillista. Bizarro-kodista pelastautuminen on kirjaimellisesti vähintä, mitä Teräsmies saattoi tehdä. On ehkä totta, että punaisen auringonvalon heikentämänä Teräsmies ei kyennyt sen parempaan, mutta Morrison valitsi ne olosuhteet. Jostain syystä hän halusi, että Teräsmies jättää Zibarron taakseen Bizarrojen maailmaan.

Tavallaan tarina muistuttaa Jerry Siegelin ja Wayne Boringin klassikkoa ”Superman’s Return to Krypton”, jossa menneisyyteen matkannut Teräsmies joutuu hylkäämään rakastamansa Lyla Lerrolin tuhoontuomitulle Krypton-planeetalle. Merkittävä ero on siinä, että tuo tarina oli katkeransuloinen, koska Teräsmies koki onnen hetkiä Lylan kanssa Kryptonilla. Morrisonin tarinassa tilanne vain muuttuu hetki hetkeltä kurjemmaksi, kunnes Teräsmies pääsee pakoon Bizarro-kodista.

Toivottavasti kuitenkin Teräsmies vielä ennen pitkää palaa Bizarro-kotiin. Teräsmies sanoo Zibarrolle uskovansa, että tämän olemassaolo on merkki Bizarro-kodin älyn lisääntymisestä. Jospa seuraavan kerran, kun Teräsmies käy Bizarro-kodissa, se on kokenut muodonmuutoksen. Viimeiselle sivulle on ehkä ujutettu viittaus Bizarrojen kasvavaan älykkyyteen: Zibarron takana kottikärryissä (jotka edustavat pyörän keksimistä) istuu Bizarro-Teräsmies Rodinin Ajattelija-patsaan asennossa. Tai tarkemmin sanoen sen peilikuvana, kuten Bizarrolle sopiikin.

San Diegon Comic-Con Internationalissa jaettiin perjantaina vuoden 2007 Eisner-palkinnot. Parhaan jatkuvan sarjan palkinto myönnettiin Grant Morrisonin kirjoittamalle ja Frank Quitelyn sekä Jamie Grantin kuvittamalle All Star Supermanille. Vuonna 2006 All Star Superman sai parhaan uuden sarjan Eisnerin.

Myös muita Teräsmiehen tekijöitä muistettiin Eisner-gaalassa. Teräsmiestä 40- ja 50-luvuilla piirtänyt Wayne Boring liitettiin Will Eisner Hall of Fameen. Action Comics ja Superman-lehtien väreistä vastaava Dave Stewart sai parhaan värittäjän Eisnerin. Grant Morrison oli lisäksi ehdolla parhaan kirjoittajan kategoriassa, mutta voitto meni Ed Brubakerille.

The Eisner Awards 2007: Winners List

Lisäksi Comic-Conissa julkistettiin tieto, että Grant Morrison kirjoittaa Crisis on Infinite Earthsin viimeisen(?) jatko-osan Final Crisis. DC Comics onnistui tekemään jotakuinkin sen ainoan asian, mikä olisi voinut saada minut lukemaan ostamaan Final Crisisin. (Mistä puheen ollen, Warner Brothers ei tehnyt ainoaa asiaa, joka olisi saanut minut seuraamaan jälleen Smallville-televisiosarjaa, vaan Kristen Bellin sijasta Terästytön rooliin otettiin joku satunnainen blondi miniatyyrivaatteissa.)

All Star Superman #3,4
Kirjoittaja: Grant Morrison
Kuvittaja: Frank Quitely
Tussaaja/värittäjä: Jamie Grant
Suomentaja: Koivumäki

Egmont Kustannus, 100 sivua

Grant Morrisonin tarinat ovat säkenöivän kekseliäitä ja Frank Quitelyn kuvitus on mestarillista. Frank Miller on hukannut aivokaappinsa avaimet ja Jim Lee tuhlaa aikaansa ja taitojaan hänen kanssaan. Tähän päättyi arvosteluosio. Lopuksi esitän muutaman satunnaisen mietteen spesiaalin Teräsmies-tarinoista. Julkaisun ilmestymisestä onkin jo ehtinyt vierähtää sen verran aikaa, että spoilerivaroitukset ovat varmaankin tarpeettomia.

Tarinassa ”Kauniita unia, Teräsnainen…” Lois Lane saa Teräsmieheltä supervoimat syntymäpäivänsä ajaksi. Teräsmies ja väliaikainen Teräsnainen kohtaavat kaksi supervoimaista mahtailijaa, Simsonin ja Atlaksen, jotka haastavat Teräsmiehen saadakseen viettää päivän Loisin kanssa.

Missään vaiheessa ei sanota suoraan, ovatko nämä kaksi samat henkilöt kuin Tuomarien kirjan ja kreikkalaisen mytologian hahmot. Tarujen mukaanhan Simson kuoli tuhotessaan filistealaisten temppelin ja Atlaksen tehtävä on kannatella taivasta harteillaan, joten tässä sarjakuvassa esiintyvät hahmot saattavat olla vain jäljittelijöitä.

Joka tapauksessa Morrison kuvaa Simsonin ja Atlaksen hyvin erilaisiksi sankarihahmoiksi kuin Teräsmies. Subterranosaurusten hyökkäys Metropolisiin tarinan alussa paljastuu Simsonin yllyttämäksi, ja muutenkin kaksikko näyttää vain kulkevan ympäriinsä aiheuttamassa harmeja ”uroteoillaan”. Heihin verrattuna Teräsmies edustaa kehittyneempää sankarityyppiä, joka oikeasti yrittää käyttää voimiaan moraalisesti. Morrison on kertonut, että hän uskoo superihmisten olevan pian todellisuutta, ja hän pyrkii supersankarisarjakuvillaan antamaan roolimalleja näille tulevaisuuden ihmisille. Tässä tarinassa Morrison näyttää, kuinka alkukantaiset, itsekkäät ja holtittomat sankarihahmot häviävät modernille, suoraselkäiselle sankarihahmolle.

Simson antaa Loisille lahjaksi uraanikaulakorun, jonka hän ja Atlas varastivat Ultrasfinksiltä 80. vuosisadalla. Ultrasfinksi seuraa Simsonia ja Atlasta saadakseen kaulakorun takaisin, mikä olikin heidän suunnitelmansa, sillä he uskoivat Teräsmiehen pystyvän voittamaan Ultrasfinksin heidän puolestaan. Koska Simson on aikamatkustaja, hän näyttää tietävän joitain asioita Teräsmiehen lähitulevaisuudesta: Teräsmies tulee suorittamaan 12 superurotekoa, joista yksi on vastaamattomaan kysymykseen vastaaminen, mutta joskus sen jälkeen hän kuolee. Todisteena tästä Simson on tuonut tulevaisuudesta Daily Planetin painoksen, jonka etusivun otsikko on ”Teräsmies kuollut”.

Yksi osa Simsonin ennusteista toteutuu, kun Ultrasfinksi esittää Teräsmiehelle vastaamattoman kysymyksen: ”Mitä tapahtuu, kun pysäyttämätön voima kohtaa liikkumattoman kohteen?” Ultrasfinksi hyväksyy Teräsmiehen vastauksen: ”He antautuvat.” Syvällisen mysteerin sijasta Ultrasfinksin arvoitus näyttää kuitenkin olevan triviaali. Teräsmiehen antama vastaus on osa automainoksen iskulausetta, joka nähdään tarinan viimeisellä sivulla Simsonin sanomalehdessä: ”He antautuvat uuden Luxus Samaritanin edessä.” Morrison käytti hyvin samankaltaista ironista käännettä edellisessä tarinassa, jossa vuoden 4500 Tuntematon Teräsmies esitti pitkän jännityksen nostatuksen jälkeen tulevaisuuden maailmaa suuresti askarruttaneen kysymyksen: ”Kuka oli J.Lo?”

Ultrasfinksin arvoituksella on kuitenkin myös toinen taso. Teräsmiehen katsekontakti Loisiin, kun hän miettii arvoitusta, vihjaa ratkaisun liittyvän jollain tavalla myös heihin: Teräsmies on pysäyttämätön voima ja itsepäinen Lois on liikkumaton kohde. Arvoitus on tietysti syystäkin vastaamaton, joten on turha miettiä, mitä tarkoittaa filosofisessa mielessä se, että pysäyttämätön voima ja liikkumaton kohde antautuvat. Tarinan kontekstissa vastaus on kuitenkin sovellettavissa ilmeisellä tavalla Teräsmieheen ja Loisiin. Tarinan lopussa Teräsmiehellä onkin jotain tärkeää kysyttävää Loisilta, ja vaikka Morrisonin tapauksessa ei ehkä kannata sulkea pois omintakeisempien kysymysten mahdollisuutta, tässä vaiheessa yksinkertaisin oletus on se, että Teräsmies aikoo kosia Loisia. Asiaa vain hankaloittaa se, että päivän superseikkailuista uupunut Lois nukahtaa, ennen kuin Teräsmies saa esitettyä kysymystään, ja jossain määrin se, että Lois ei vieläkään suostu hyväksymään, että Teräsmies ja Clark ovat sama henkilö.

Tarinan viimeisellä sivulla Simsonin sanomalehdestä paljastuu vielä yksi yllätyskäänne lisää. Daily Planetin jutun ”Teräsmies kuollut” kirjoittaja on Clark Kent — joten Teräsmies ei voi olla oikeasti kuollut, vai mitä? Se nyt ei tietenkään ole sinänsä mitenkään yllättävää, mutta nyt näyttää siltä, että hän tulee jostain syystä lavastamaan kuolemansa.

Tarina ”Teräsmies vs. Olsen” on muunnelma klassisista hopeakauden Teräsmies-seikkailuista, joissa Jimmy Olsen kokee jonkinlaisen muodonmuutoksen ja järjestää Teräsmiehen vaikeuksiin. Jimmyn värikkääseen historiaan viitataan hänen asuntonsa sisustuksella, josta pistää silmään erityisesti kehystetty kuva Jimmystä Kilpikonnapoikana. Morrison on liittänyt Jimmyn muodonmuutostaipumukset hänen tehtäviinsä Daily Planetissä: Jimmy kirjoittaa kolumnisarjaa, jota varten hän ottaa päivän ajaksi toisen ihmisen roolin. Kun Jimmy nähdään tarinan alussa naiseksi pukeutuneena kolumniaan ”Olin suosittu teiniblondi” varten, kyseessä ei ole Morrisonin yritys subvertoida hopeakauden tarinoissa käytetty klisee radikaaleilla seksuaali-identiteettikysymyksillä, vaan yksinkertaisesti viittaus jo vuosikymmeniä sitten tehtyihin tarinoihin, joissa Jimmy seikkaili kauniimman sukupuolen edustajana.

Tässä tarinassa Jimmy ottaa päiväksi P.R.O.J.E.K.T.I.:n johtajan Leo Quintumin paikan, ja joutuu tuossa tuokiossa onnettomuuteen, josta Teräsmiehen täytyy pelastaa hänet. Samalla Teräsmies altistuu mustalle kryptoniitille, joka tekee hänestä pahan. Pysäyttääkseen Teräsmiehen Jimmy käyttää yhtä P.R.O.J.E.K.T.I.:n kolmesta juuri tähän tarkoitukseen omistetusta aseesta, joka tekee hänestä version Tuomiopäivä-hirviöstä, joka Post-Crisis -jatkumossa tappoi Teräsmiehen.

Tarinan loppuratkaisussa on häiritsevää epämääräisyyttä. Teräsmies häviää Tuomiopäivä-Jimmylle, koska hän alkaa yllättäen heikentyä. Jimmyä puolestaan varoitetaan, että ilman hypnoottista peruutuslaukaisinta Tuomiopäivä valtaa hänen mielensä kokonaan, mikä näyttääkin tapahtuvan tarinassa juuri ennen kuin hänen Teräsmieheltä saamansa signaalikello hälyttää, ja hän muuttuu takaisin normaaliksi. Mikään loppuratkaisussa ei tunnu seuraavan luonnollisesti edeltävistä tapahtumista, vaan se vaikuttaa täydeltä deus ex machinalta.

Robert Ringin kolumni ”Our Memories Will Save Us” Silver Bullet Comicsissa (linkki Satunnaiselta kävijältä) tutkii identiteetin käsitettä tässä tarinassa ja ehdottaa, että sekä Teräsmiehen että Jimmyn muuttuminen normaaliksi on selitettävissä signaalikellon hälytyksen laukaisemilla muistikuvilla, jotka kytkevät heidät todellisiin minuuksiinsa hetkellisten, muuntuvaisten itsekuvien sijasta. Tämä on sinänsä uskottava selitys, mutta mikään tarinassa ei suoraan viittaa siihen. Muistoista ei puhuta missään vaiheessa, saati sitten identiteetin ja muistojen välisestä yhteydestä. Jos Morrison olisi tarkoittanut loppuratkaisun tulevan ymmärretyksi tällä tavalla, hänen olisi ollut helppo sysätä lukijan ajatukset siihen suuntaan muutamalla vuorosanalla.

Yhdessä suhteessa Ringin ajatukset kyllä valaisevat tarinan tapahtumia, mutta loppuratkaisun uskon avautuvan paljon suoraviivaisemmalla analyysillä. Kun Jimmyä varoitetaan hypnoottisen peruutuslaukaisimen puutteesta, hän sanoo ottaneensa kaiken huomioon. Tämä tarkoittaa, että huoli on aiheeton — Jimmyllä on hypnoottinen peruutuslaukaisin, tai ainakin jotain, mikä toimittaa sen virkaa: signaalikello. Se, minkä takia signaalikellon hälytys käy hypnoottisesta peruutuslaukaisimesta, on ajatuksia herättävä kysymys, mutta juonen pintatason ymmärtämisen kannalta yhdentekevä. Se vain tekee niin. Ei ole mitään syytä olettaa, että signaalikellolla on muuta vaikutusta kuin Jimmyn palauttaminen entiselleen. Siinä vaiheessa, kun se hälyttää, Teräsmies on jo alkanut heikentyä, ja hän on käytännössä nujerrettu. Signaalikello vain estää Tuomiopäivä-Jimmyä tappamasta tajuttomaksi vaipumassa olevaa Teräsmiestä. Kryptoniitin vaikutus ei yleensä ole pysyvä (kultakryptoniittia lukuunottamatta), joten mitään erityistä syytä ei tarvita sille, että Teräsmies on muuttunut takaisin hyväksi ollessaan taas tajuissaan tarinan lopussa.

Ainoaksi mysteeriksi jää se, minkä takia Teräsmies muuttui sitä heikommaksi, mitä pahempi hän oli. Jimmy kiinnittää siihen huomiota vielä tarinan lopussa, joten Morrison selvästi haluaa sen jäävän kummittelemaan lukijoiden ajatuksiin. Kyse tuskin on vain mustan kryptoniitin oheisvaikutuksesta. Tässä luulen Ringin pohdintojen identiteetistä olevan relevantteja. Teräsmiehen identiteettiin kuuluu se, että hän on hyvä. Jos hän lakkaa olemasta hyvä, hän lakkaa olemasta Teräsmies. Ehkä hän menettää silloin myös muut Teräsmiehen olennaiset ominaisuudet, eli supervoimat. Metatasolla tämä kuulostaa juuri sellaiselta idealta, jota Morrison voisi hyödyntää, mutta miten se on selitettävissä tarinan sisäisessä todellisuudessa? Teräsmiehen voimathan johtuvat keltaisen auringon säteilyn vaikutuksesta hänen kryptonilaiseen fysiologiaansa. Myös pahat kryptonilaiset, kuten kenraali Zod, saavat supervoimat keltaisen auringon alla. Miksi Teräsmies olisi poikkeava?

Ehkä Jor-El halusi varmistaa, että hänen poikansa ei käyttäisi voimiaan pahaan. Post-Crisis -jatkumossa kryptonilaisten geeniperimää oli muokattu siten, että he eivät pystyneet elämään muualla kuin Kryptonilla. Pelastaakseen poikansa Jor-Elin täytyi manipuloida hänen perimäänsä siten, että hän pystyisi elämään Maassa. Olisiko Morrison ottanut tästä inspiraatiota omaan jatkumoonsa?

Tämä on kuitenkin tässä vaiheessa joutavaa spekulaatiota, enkä oikeastaan edes haluaisi nähdä tuollaista paljastusta Morrisonin Teräsmiehessä. Ajatus liippaisi liian läheltä Kellopeliappelsiinia ja asettaisi Jor-Elin varsin kyseenalaiseen valoon. Minua ei kiinnosta Teräsmies-tulkinnat, joissa Jor-Elistä tehdään pahis.

All Star Superman #1,2
Kirjoittaja: Grant Morrison
Kuvittaja: Frank Quitely
Tussaaja/värittäjä: Jamie Grant
Suomentaja: Koivumäki

Egmont Kustannus, 100 sivua

DC:n All Star -sarjat on tarkoitettu toimimaan ilman pitkän jatkumon rajoitteita ja tarjoamaan sekä uusille että vanhoille lukijoille helpon pääsyn suosikkihahmojen seikkailuihin. Tärkeä osa koko ideaa on tietenkin se, että lehtiin hankitaan myös parhaat mahdolliset tekijätiimit. All Star Supermanin tapauksessa tässä on onnistuttu verrattoman hyvin, ja nyt tuloksista päästään nauttimaan myös Suomen kielellä.

Myös Ryhmä-X:ää yhdessä tehneiden Morrisonin ja Quitelyn tulkinta Teräsmiehen maailmasta poikkeaa monin oleellisin tavoin DC:n virallisesta jatkumosta, sikäli kuin sitä on pystynyt mitenkään selkeästi määrittelemään viime vuosien jatkuvan muutostilan aikana. Teräsmiehen alkuperätarina kerrataan ennennäkemättömän tehokkaasti ensimmäisellä sivulla, ja tarinaan pääsee helposti sisälle pelkällä vuoden 1978 Superman-elokuvan tuntemuksella. Kuitenkin tarinassa on hienovaraisia viittauksia sekä 60-luvun tarinoihin, joissa Teräsmies piinasi Lois Laneä varsin tunteettomilta vaikuttaneilla jäynillä, että Morrisonin vuonna 1998 kirjoittamaan DC One Million -tarinakokonaisuuteen,

Myös tyylillisesti Morrison ja Quitely ovat irrottautuneet monista viimeaikaisista suuntauksista Teräsmiehen, ja oikeastaan koko supersankarisarjakuvan kehityksessä. Merkittävä ero esimerkiksi edellisissä DC Spesiaaleissa ilmestyneeseen Huomiselle-tarinaan on se, ettei Teräsmies ole epäilyksen ja itsesäälin piinaama kurttuotsa. Tämä ei tarkoita, että Teräsmiestä ei esitettäisi inhimillisenä hahmona, sillä sarjan jatkuva juoni koskee Teräsmiehen kuolevaisuutta ja hänen hyvin inhimillisiä reaktioitaan siihen. Morrison ei kuitenkaan sorru synkistelyyn, vaan keskittyy viihdyttämiseen ja ihmetyttämiseen.

Quitely onnistuu muutamaa poikkeusta lukuunottamatta välttämään tyylilleen ominaisen groteskiuden Teräsmiehen kuvauksessa, ja esittää hänet suorastaan poikkeuksellisen sulokkaana hahmona. Siinä missä perinteisemnmän supersankarityylin kuvittajat usein syyllistyvät mahtailuun yrittäessään tehdä Teräsmiehestä mahdollisimman vaikuttavan näköisen — kuten Jim Lee teki toistuvasti Huomiselle-sarjassa — Quitely osaa olla myös hienovarainen, ja jopa uskaltautuu lyhentämään Teräsmiehen viitan polvien yläpuolelle.

Toinen uusi sarja lehdessä on All Star Batman & Robin, the Boy Wonder, jonka piirtäjänä toimii DC Spesiaalin sivuilla itsepintaisesti pysyttelevä Jim Lee, ja käsikirjoittajana Frank Miller, jonka saavutuksiin kuuluvat mestarilliset Batman-tarinat Yön ritarin paluu sekä Ensimmäinen vuosi, mutta myös Yön ritari iskee jälleen. Aina yhtä koreasti piirtävä Lee on mitä ilmeisimmin hankittu korvaamaan Millerin rappeutuneet kuvitustaidot, mutta jostain syystä tarinan hyväksi ei ryhdytty vastaaviin toimenpiteisiin.

Nimensä mukaisesti sarjassa kerrotaan Batmanin ja Ihmepoika Robinin tarina, alkaen Dick Graysonin vanhempien murhasta. Batman kaappaa pojan korruptoituneiden poliisien kourista ja saadakseen hänestä apurin rikollisuuden vastaiseen sotaansa ryhtyy käyttäytymään todella, todella oudosti. Kokonaan Lepakkoauton sisälle sijoittuva jakso, jonka aikana Dick kuljetetaan Batmanin maailmaan sekä fyysisesti että psykologisesti, on totta puhuen teknisesti vaikuttava suoritus, mutta se myös tekee selväksi, että Millerin ote Batmanin hahmosta on käynyt yhtä heikoksi kuin Morrisonin ote Teräsmiehen hahmosta on vahva. Kummallisuuksiin lukeutuvat muun muassa parransänki — joka kasvaa Batmanille ruutujen välissä sinä aikana, mikä häneltä kuluu mennä Lepakkoautoon Dickin kanssa — sekä tämä jo klassikoksi muodostunut repliikki:

Mitä, oletko sinä tyhmä? Oletko kehitysvammainen tai jotakin? Kuka helvetti sinä luulisit minun olevan? Olen piru vie Batman.

Paljon huomiota on kiinnitetty myös Vicki Valen kuvaukseen. Vale intoilee treffeistä kaupungin kuuluisimman naistenmiehen kanssa ja keimailee alusvaatteisillaan sivukaupalla. Sarjakuvataiteilija Lea Hernandez kiteytti hänet (valtavirta)sarjakuvien maailmasta vieraannuttaneen asenteen ruutuun, jonka Jim Lee täytti kuvalla Vicki Valen takamuksesta Frank Millerin herkuttelevien ohjeiden mukaisesti. On puhuttu jopa naisvihasta. Asiallinen kritiikki kuitenkin pitäytyy siinä, mitä sivulla näkyy. Ei kai Miller voi olla naisvihaaja, kun hän niin ilmiselvästi rakastaa naisia hyvin paljon. Ehkä jopa enemmän kuin vaikkapa koiria.

Mukavana bonuksena lehdessä on kansikuvagalleria, joka sisältää kaksi vaihtoehtoista kantta All Star Batman & Robin, The Boy Wonderin kummastakin numerosta ja Quitelyn kannet All Star Supermanin numeroihin. Harmittavaa siinä on vain se, että niistä mikä vain, Millerin töherrys mukaan lukien, olisi ollut parempi valinta julkaisun kanneksi kuin se ankea ja rujo kuvatus, jonka tekemiseen kulunut aika olisi mennyt parempaan tarkoitukseen jopa siinä tapauksessa, että Neal Adams olisi käyttänyt sen tiedeprojektinsa kehittämiseen.