Superman: Infinite Crisis
Kirjoittajat: Marv Wolfman, Joe Kelly, Geoff Johns & Jeph Loeb
Kuvittajat: Dan Jurgens, Jerry Ordway, Cam Smith, Art Thibert, Nelson, Ed Benes, Mariah Benes, Howard Chaykin, Renato Guedes, Kevin Conrad, Dick Giordano, Jose Marzan Jr., Ian Churchill, Norm Rapmund, Phil Jimenez, Andy Lanning, Lee Bermejo, Doug Mahnke, Tim Sale, Tom Derenick, Wayne Faucher, Karl Kerschl, Duncan Rouleau, Dale Eaglesham, Drew Geraci, Ed McGuinness, Dexter Vines, Ivan Reis, George Pérez, Dave Bullock & Kalman Andrasofszky
Värittäjät: Jeromy Cox, Guy Major, Renato Guedes, Dave Stewart, Tanya & Richard Horie, Rod Reis, Tom Smith, Michelle Madsen, Kalman Andrasofszky & Dave Bullock
DC Comics, Heinäkuu 2006, ISBN 1-4012-0953-X
128 sivua; 25,1 x 16,3 x 0,5 cm
Good Fellows / Bookplus / Amazon.com
Tätä sarjakuvaa ei olisi ikinä pitänyt julkaista. Itselleni se on erityisen vastenmielinen sen takia, että se laittaa Teräsmiehen aivan vääränlaiseen tarinaan: Kyyniseen ja ahdistavaan. ”Kypsän” sarjakuvan ystävien ei kuitenkaan kannata innostua, koska kuten Eel O’Brienin käsivarren pituisesta tekijälistasta voi päätellä, tämä on pahimmanlaatuista liukuhihnasarjakuvaa, joka on suunniteltu vetoamaan vain kaikkein patologisimpiin fanipoikiin. Lukija ei edes saa kokonaista tarinaa, vaan kyseessä on vain osa Teräsmiehen osuudesta Infinite Crisis -tarinakokonaisuuteen, jonka loppuratkaisu jää tämän kirjan tapahtumien ulkopuolelle.
Viime vuoden Infinite Crisis oli jatko-osa vuosina 1985-6 ilmestyneelle maksisarjalle Crisis on Infinite Earths, jossa DC:n useita rinnakkaisia maailmoja sisältänyt multiversumi romahdutettiin yhdeksi enemmän tai vähemmän johdonmukaiseksi aikalinjaksi. John Byrnen Man of Steel aloitti Teräsmiehen historian aivan puhtaalta pöydältä, siitä huolimatta että Crisis oli jättänyt jäljelle yhden aiemmista versioista, ns. Maa-1:n Teräsmiehen. Kaksi muuta versiota, Maa-2:n Teräsmies ja Maa-Primen Teräspoika sen sijaan saivat aivan erityisen kohtalon: He, Maa-2:n Lois Lanen ja Maa-3:n Alexander Luthorin kanssa, pääsivät multiversumin tuhoa pakoon jonkinlaiseen paratiisiin.
Valtakunnan ja voiman jatko-osassa Kingdom vihjattiin, että tuo paratiisi oli jonkinlainen Maa-2:ta jäljittelevä tasku-ulottuvuus, joka oli edelleen olemassa. Infinite Crisis saa alkunsa siitä, kun Teräspoika lyö nyrkillään todellisuutta niin kovaa, että hän murtaa tien takaisin multiversumiin enemmän helvetin kaltaiseksi osoittautuneesta paratiisiulottuvuudesta.
Superman: Infinite Crisis kertoo siitä, kuinka Loisinsa menettänyt Maa-2:n Teräsmies ottaa yhteen nykyjatkumon Teräsmiehen kanssa yrittäessään luoda täydellisen maailman. Teräsmiesten nyrkiniskut muuttavat jatkumoa, ja taistelun aikana kumpikin Teräsmies elää vastineensa historian ja muokkaa sitä omilla valinnoillaan. Loppujen lopuksi kumpikin Teräsmies tunaroi kaiken, koska liiallinen optimismi ja humanismi saa supersankarisarjakuvien tekijät hyvin vaivaantuneiksi nykyään. Puhumattakaan siitä ajatuksesta, että universumin nykyiset ylläpitäjät olisivat ohjastaneet jatkumoa johonkin muuhun kuin parhaaseen mahdolliseen suuntaan.
Tarinan loppuratkaisu on paitsi niin tökerö ja äkillinen, että se on loukkaus kaikkia kuluttajia kohtaan, jotka saattaisivat ostaa tämän niteen luullen sen sisältävän kokonaisen tarinan, se on myös todella surkuhupaisa filosofointiyritys. Ihmenainen ja nyky-Teräsmies onnistuvat uskottelemaan Maa-2:n Teräsmiehelle, että hänen versionsa todellisuudesta ei voisi olla täydellinen, koska täydellinen maailma ei tarvitsisi Teräsmiestä. Maailma, joka ei tarvitse Teräsmiestä ei kuitenkaan ole sama asia kuin maailma, jossa Teräsmiestä ei voi olla olemassa. Kumpikin Teräsmies olisi varmasti mielellään tehnyt itsestään tarpeettoman. Tavanomaisen jatkuvan sarjan kontekstissa tällaista mahdollisuutta ei kannata mainitakaan, mutta Infinite Crisisin kaltainen jatkumolla leikittely sallisi tekijöiden kertoa ihan millaisia tarinoita vain haluavatkaan. Ja se, että he päätyivät tällaiseen, ei imartele heitä.
Kuvittajien tulvaan on syynä se, että jokseenkin jokainen vaihe Teräsmiesten historioissa on eri kuvittajatiimin tekemä. Juurikaan johdonmukaisuutta piirtäjien ja heidän tyyliensä valinnoissa ei ole. Ainoastaan Dan Jurgens on saatu kuvittamaan uusi versio omasta alkuperäistarinastaan, Teräsmiehen kuolemasta. Kuvitustyylin jatkuva vaihtelu ei myöskään helpota kahden aikalinjan seuraamista. Kontekstin lisäksi ainoa asia, joka auttaa tunnistamaan, kummasta Teräsmiehestä on milloinkin kyse, on sisäistä monologia kuljettaviin tekstilaatikoihin merkitty S-logo, joka on eri Teräsmiehillä hieman erilainen. Ei kuitenkaan niin erilainen, että sen huomaisi ensisilmäyksellä, mikä sai ainakin allekirjoittaneelle juonen vaikuttamaan aluksi täysin järjettömältä.
Harmittavaa sinänsä on se, että Ian Churchillin kaltaisten tunareiden lisäksi sekalaisessa seurakunnassa on mukana mm. vanha konkari Jerry Ordway, joka on piirtänyt muutaman aivan upean sivun. Sekään ei silti tee tätä julkaisua hintansa väärtiksi.