Superman – Ultimate Collector’s Editionin viides levy sisältää Superman II:n alkuperäisen version vuodelta 1980. Lisämateriaaleina ovat yksi leikattu kohtaus sekä kommenttiraita, jolla tuottajat Ilya Salkind ja Pierre Spengler kertovat elokuvan teosta.

Superman II on ensimmäistä huomattavasti heikompi tekele. Kryptonilaiset rikolliset, jotka ensimmäisen elokuvan alussa pohjustettiin Teräsmiehen perivihollisiksi, esitetään aivan liian humoristisessa valossa. Metropolisissa Teräsmiestä vastaan käytävän taistelun lisäksi heistä saadaan irti todella dramaattisia kohtauksia vain kourallinen. Todella surkuhupaisia on myös joukossa, ja niihin valitettavasti kuuluu Yksinäisyyden linnakkeen lopputaistelu hatusta tempaistuine supervoimineen.

Elokuvan juoni on aikamoista haahuilua. Perimmäinen idea on tietenkin Teräsmiehen ja kryptonilaisten rikollisten välinen yhteenotto, mutta sitä vältellään suurimman osan elokuvasta Teräsmiehen ja Loisin välisen rakkaustarinan avulla. Teräsmies luopuu voimistaan Loisin vuoksi, mutta syy tähän perustellaan heikosti: Laran hologrammi selittää jotain ”kuolevaisista”, ja Teräsmies hyväksyy tämän, ikään kuin voimiensa takia hän näkisi itsensä jonain jumalana. Eikä hän kovin paljon ehdikään maistaa kuolemaisen elämää, ennen kuin toteaa, että tuli tehtyä pahemmanlaatuinen virhe, ja voimat on pakko saada jotenkin takaisin.

Lopuksi tietenkin Teräsmiehen pitää saada otettua vahinko takaisin, ja Lois pitää saada unohtamaan, että Clark ja Teräsmies ovat sama ihminen. Simsalabim, taikasuudelma saa Loisin menettämään muistinsa. Mutta se on sentään nerokasta verrattuna ajan kääntämiseen taaksepäin pyörittämällä planeettaa väärään suuntaan, mikä oli ongelman aluperäinen ratkaisu, ennen kuin se siirrettiin ensimmäisen elokuvan loppuun!

Ainoa levylle sisällyttämisen arvoiseksi katsottu poistettu kohtaus on itse asiassa täysin turha, siis jopa erillisenä ekstrana. Se ei tarjoa mitään lisäinformaatiota juonesta tai hahmoista, vaan se on pelkkä joutava kaksimielisyys Teräsmiehen ja Loisin välillä Yksinäisyyden linnakkeessa.

Kommenttiraidalla Salkind ja Spengler puolustelevat jälleen tekemisiään. Merkittävin ongelma Superman II:n kohdalla tietenkin oli Richard Donnerin poistuminen ohjaajanpallilta, vaikka merkittävä osuus jatko-osasta oli jo kuvattu hänen johdollaan ensimmäistä elokuvaa tehtäessä. Salkind selittää, että Donner asetti paluunsa ehdoksi sen, ettei Spengler osallistuisi projektiin, ja tähän Salkindit eivät voineet suostua. Spengler oli nimittäin Ilyan lapsuudenystävä ja Alexanderin ”toinen poika”, joten he mieluummin ottivat riskin — ja Salkind itsekin kutsuu sitä riskiksi — uuden ohjaajan kanssa. Ei tarvitse syyttää nepotismista, kun se kerran myönnetään.

Salkind — tai Spengler, sillä puhujia on vaikea erottaa toisistaan, kuten ensimmäisellä levyllä — yrittää myös puolustaa elokuvan koomisuutta sillä, että se on suoraan jatkoa ensimmäisen elokuvan viimeiselle kolmannekselle, jossa oli liioiteltu, sarjakuvamainen sävy. Ongelma on vain siinä, että kryptonilaiset rikolliset ovat peruja ensimmäisen elokuvan alusta, jossa sävy oli kaikkein totisin ja oopperamaisin. Koomisuuden pitäminen erossa kryptonilaisista olisi ollut perusteltua, mutta elokuvantekijät valitsivat toisin, ja mielestäni virheellisesti.