Superman/Batman: Absolute Power
Kirjoittaja: Jeph Loeb
Kuvittajat: Carlos Pacheco & Ivan Reis
Tussaaja: Jesús Merino
Värittäjä: Laura Martin
DC Comics, Marraskuu 2006, ISBN 1-4012-0714-6
128 sivua; 25,4 x 16,8 x 1 cm
Bookplus / Amazon.com / Amazon.co.uk

DC Comicsin sarjakuvissa on pitkä ”kuvitteellisten tarinoiden” perinne. Joskus tekijät haluavat asettaa hahmot totutuista poikkeaviin olosuhteisiin, ja tämä voi johtaa tapahtumasarjoihin joista on mahdotonta palata mihinkään hahmon status quota muistuttavaan tilanteeseen. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, jos tekijät ilmoittavat aluksi, että tarina on ”kuvitteellinen” – siispä seuraavassa numerossa kaikki on jälleen niin kuin ennenkin.

Alan Moore viittasi tähän käytäntöön ironisesti tarinassaan ”Mitä tapahtui tulevaisuuden miehelle?”:

Tämä tarina on kuvitteellinen. Eivätkö ne kaikki ole?

Mooren tarinassa heitettiin hyvästit kaikkien tuntemalle Teräsmiehelle ennen John Byrnen vuonna 1986 tekemiä uudistuksia. Teräsmiehen ura päättyi yhdellä mahdollisella tavalla – mutta kuka Alan Moore oli sanomaan, että se olisi ollut ainoa mahdollinen tapa? (Vastaus: Alan. Pirun. Moore.)

Myöhemmin DC lanseerasi ”kuvitteellisille tarinoille” uuden nimityksen, Elseworlds, ja ne siirrettiin pois normaalilehtien sivuilta omiin erikoisjulkaisuihinsa. Vastaavanlaisia tarinoita voi kuitenkin aina kertoa myös aikamatkailun ja rinnakkaistodellisuuksien kautta, kuten Jeph Loeb tekee ABSOLUTE POWERissa. Tarina alkaa siitä, kun salaperäinen kolmikko puuttuu historian kulkuun nappaamalla Kal-El-vauvan Jonathan ja Martha Kentin pellolle laskeutuneesta raketistaan sekä nuoren Bruce Waynen kadulta, jolla hänen vanhempansa on juuri ammuttu hänen silmiensä edessä. Samalla saavat surmansa Kentit sekä Waynejen tappaja aloittaen
pitkän listan tämän julkaisun ylimääräisistä ja ylenmääräisistä hengenlähdöistä.

Planeetan muut supersankarit järjestetään myös pois tieltä, ja kahden vuosikymmenen kuluttua tuloksena on uusi uljas maailma, jota veljekset Teräsmies ja Batman hallitsevat rautaisella kädellä kolmen ottovanhempansa opastuksessa. Lopulta kuitenkin Ihmenainen ja Setä Samulin johtamat Vapaustaistelijat nousevat kapinaan, ja yhteenoton seurauksena aikakone siirtää Teräsmiehen ja Batmanin toisenlaiseen rinnakkaismaailmaan.

Peilikuvamaailmat, joissa tuttujen hahmojen peruspiirteet kääntyvät päälaelleen, kuuluvat tietenkin spekulatiivisen fiktion klassisimpiin kliseisiin, ja ovat kätevä keino kiinnittää huomiota nimenomaan niihin peruspiirteisiin. Seikkailun aikana Teräsmies ja Batman kohtaavat lukuisia enemmän ja vähemmän tunnettujen DC-hahmojen rinnakkaisversioita, tappavat joitain niistä ja kuolevat itse useammankin kerran. Tarinassa tapahtuva jatkuva verenvuodatus tuntuu yksinkertaisesti väärältä. Tämä on tietenkin juonen tärkein jännite – jotain on vinksahtanut sijoiltaan, ja se täytyy saada oikaistua.

Valitettavasti tarinassa ei tapahdu juurikaan mitään muuta kiinnostavaa. Jeph Loeb ei ole kauhean huono kirjoittaja, muttei erityisen fiksu. Suomalaisissa DC Spesiaaleissa (2-5/2005) julkaistu Superman/Batmanin aloitustarina Yhteiskunnan viholliset oli viihdyttävä, koska se ei ottanut itseään kovin vakavasti. Se oli hölmö, mutta hauskalla tavalla hölmö. Absolute power on hölmö ja ankea. Ainoa ilonpilkahdus on loppu, jossa Yhteiskunnan vihollisissakin nähdyn tulevaisuuden Teräsmiehen harharetket päättyvät viittauksella tiettyyn paljon parempaan kuvitteelliseen tarinaan.

Kuvituksesta vastaa pääasiallisesti Carlos Pacheco, joka on varsin hyvässä vedossa. Hahmot ovat sulavia, kynänjälki tyylikästä ja tarinankerronta moitteetonta. Harmillista vain, että kaikki tämä on valjastettu niin epämiellyttävän tarinan palvelukseen. Ivan Reis avustaa kuvituksessa viimeisessä osassa, mutta suoritus on niin sujuva, että selatessani kirjan läpi muistin virkistykseksi (luin tämän alunperin hieman lähempänä julkaisuajankohtaa) en pannut merkille muutosta kuvituksen tyylissä tai laadussa.

The Death and Return of Superman Omnibus
Kirjoittajat: Dan Jurgens, Karl Kesel, Jerry Ordway, Louise Simonson, Roger Stern & Gerard Jones
Kuvittajat: Jon Bogdanove, Tom Grummett, Jackson Guice, Dan Jurgens & M.D. Bright
Tussaajat: Brett Breeding, Rick Burchett, Doug Hazlewood, Dennis Janke, Denis Rodier & Romeo Tanghal
Värittäjät: Gene D’Angelo, Anthony Tollin & Glenn Whitmore
DC Comics, Syyskuu 2007, ISBN 1-4012-1550-5
784 sivua; 26,7 x 17,8 x 4,8 cm
Bookplus / Amazon.com

Teräsmiehen kuolema oli USA:n 90-luvun alkupuolen sarjakuvabuumin merkittävin tapaus. Muut lehdet ehkä myivät enemmän, mutta ainoastaan ykkösnumeroiden, variantti- ja erikoispainatuskansien ja muiden kysyntää keinotekoisesti kasvattavien keinojen ansiosta. Samoja keinoja otettiin käyttöön myös Teräsmiehen kuolemassa ja paluussa, mutta vasta sen jälkeen, kun itse tarina, tai ainakin ajatus Teräsmiehen kuolemasta, oli vetänyt puoleensa koko maailman huomion. Keräilykappaleilla spekulointiin perustuneet sarjakuvamarkkinat romahtivat muutaman vuoden kuluttua, mutta ajatus kutkuttavaan ideaan perustuvasta, useaan lehteen leviävästä sarjakuvatapahtumasta myynnin edistäjänä elää edelleen.

Tämä kovakantinen kokoelma julkaistaan nyt sen vuoksi, että tarinaan löyhästi perustuva animaatioelokuva Superman: Doomsday on juuri saanut ensi-iltansa USA:ssa DVD:llä. Jos vähemmän raadollista syytä kaivataan, niin ensi vuonna Teräsmiehen kuolemasta tulee kuluneeksi 15 vuotta.

Teräsmiehen kohtaloksi koituu luisten ulkonemien peitossa oleva lihaskimppu, väkivallan ruumiillistuma jonka Oikeuden Puolustajien Booster Gold nimeää taistelun tiimellyksessä Doomsdayksi, Tuomiopäiväksi. Tuomiopäivän alkuperä jätetään hämärän peittoon, ja hänen ulosantinsa rajoittuu murisemiseen, nauramiseen ja muutamaan epämääräiseen tavuun. Sillä ei ole väliä, mikä Teräsmiehen tappaa tai miksi. Varsinainen tarina alkaa vasta siitä, kun maailman suurin sankari kuolee. Näemme, kuinka hänen supersankarikollegansa saattavat hänet viimeiseen lepoonsa, kuinka hänen vanhempansa ja kihlattunsa surevat häntä, ja kuinka Teräsmiehen saappaat täyttämään tarjoutuu neljä uutta sankaria — joista joku saattaa olla mies itse rajun muodonmuutoksen kokeneena.

Kun Jonathan Kent saa sydänkohtauksen, hänen sielunsa näyttää joutuvan kiirastuleen, jossa hän kohtaa tuonpuoleiseen matkaavan poikansa. Jonathan pelastaa hänet demoneilta, jotka yrittävät johdattaa häntä harhaan. Jonathan vakuuttaa pojalleen, että hänen ei ehkä olekaan tarkoitus jakaa maapallon kuolevaisten kohtaloa, ja he kulkevat yhdessä valosta pimeään tunneliin. Herätessään Jonathan uskoo tuoneensa poikansa takaisin elävien kirjoihin, ja samaan aikaan Metropolisissa tehdään lukuisia havaintoja Teräsmiestä muistuttavista hahmoista. Kun Lois käy tarkistamassa Teräsmiehen hautaholvin, hän löytää sieltä tyhjän arkun.

Neljä Teräsmies-kandidaattia ovat: ”Teräksinen mies”, jättimäistä moukaria kantava, teräshaarniskaan sonnustautunut musta mies, johon ennustajaeukko väittää Teräsmiehen sielun vaeltaneen; ”Kryptonin viimeinen poika”, jonka Teräsmiehen Yksinäisyyden linnakkeen kryptonilainen teknologia on muuttanut energiamuodosta lihaksi ja vereksi; ”Metropolisin poika”, joka kertoo olevansa alkuperäisen Teräsmiehen teini-ikäinen klooni; sekä ”huomispäivän mies”, joka on kyborgi: puoliksi kryptonilainen mies, puoliksi kryptonilaisesta metallista koostuva kone. Lisäksi Metropolisin puolustajiin kuuluu Terästyttö, joka on Lex Luthorin palkkalistoilla. Tavalliseen tapaan sankarit tutustuvat toisiinsa yhteenottojen kautta, mutta kaikki eivät lopulta päädy sopuun toistensa kanssa. Kulissien takana juonii eräs Teräsmiehen vanha vihollinen, jota eräs Teräsmies-kandidaateista avustaa maailmanvalloituksessa. Lopulta hyvän puolesta taistelevat Teräs-sankarit liittoutuvat yhteen ja nousevat taistoon oikean, alkuperäisen Teräsmiehen johdolla.

Teoksena The Death and Return of Superman häilyy jossain perinteisen jatkuvajuonisen sarjakuvan ja nykyisen kokoelmamuotoa silmälläpitäen laaditun tarinankerronnan välimaastossa. Yhtä Justice Leaguen ja Green Lanternin numeroa lukuunottamatta kokoelman tarinat ovat peräisin Teräsmiehen neljästä omasta lehdestä, jotka ilmestyivät melko säännöllisesti viikon välein. Jokaisella lehdellä oli oma tekijätiiminsä ja oma Teräsmies-kandidaattinsa, mutta juonta oli tarkoitus seurata lehtien ilmestymisjärjestyksessä, minkä helpottamiseksi kansiin lisättiin kronologian osoittava järjestysnumero. Tämä oli harmillinen kompromissi alkuperäisen julkaisun aikaan, sillä lehtien säilyttäminen erillisinä on melko järjetöntä, jos lukijan odotetaan kuitenkin hankkivan kaikki tarinakokonaisuuden osat, mutta neljän tekijätiimin avulla pystyttiin tuottamaan vaikuttava määrä tarinaa yhden vuoden aikana. Kokoelmamuodossa se on vieläkin harmillisempi kompromissi, koska kuvittajien tyylit eivät sulaudu kovin hyvin toisiinsa, eikä yhtenäisen teoksen illuusio ole juurikaan ylläpidettävissä.

Siinä missä nykyisten sarjakuvatapausten julkaisuun aiheutuu useiden kuukausienkin viivästyksiä siksi, että kuvittajan työn laadusta ei haluta tinkiä, eikä kuvittajan vaihtumisesta johtuvaa epäjatkuvuuttakaan suvaita, The Death and Return of Superman on melko epätasainen laadullisesti. Siitä ei tietenkään ole tässä vaiheessa mitään iloa, että kaikki saatiin julkaistua aikataulun mukaisesti. Yleisessä tasossa on ehkä nähtävissä hieman nousua Jonathanin kiirastuliseikkailusta kertovan Adventures of Superman #500:n jälkeen, ja tuo Tom Grummettin kuvittama tarina itsessään on harmaasävytyksineen kirjan selvästi näyttävin. Grummettin vanhanaikainen, dynaaminen mutta hieman särmätön tyyli on ehkä johdonmukaisinta ja helpoiten sulavinta kirjassa. Jos kuitenkin yksi kirjan kuvittajista olisi voinut tehdä kaiken alusta loppuun ilman rajoituksia, se olisi saanut olla Jackson Guice. Guice yhdistää realismin fantasiaan samalla tavalla uskottavasti kuin Bryan Hitch, ja erityisesti John Byrnen kuvituksiin pohjautuva kryptonilainen design luontuu häneltä tyylikkäästi.

Jon Bogdanoven lennokas tyyli, jota Dennis Janke tussasi hyvin karuin siveltimenvedoin, on luultavasti kirjan eniten vieroksuntaa aiheuttavaa. Bogdanove tuntuu kuvittavan aivan eri maailmaa kuin kollegansa, mutta hänkin on ehdottomasti taidokas kuvittaja, joka lataa ruutuihinsa mahtavasti liikettä ja tunnetta. Vähiten kehuttavaa löytyy kirjoittaja-piirtäjä Dan Jurgensin kuvituksista, jotka tekevät kyllä työnsä kerronnallisesti, mutta sisältävät välillä melkoisia kömpelyyksiä. Parhaimmillaan myös Jurgens kykenee tyylipuhtaaseen jälkeen, mutta se kyllä harmittaa, että Teräsmiehen kuolema Superman #75:ssä ei sisältynyt niihin tapauksiin.

Sarjakuvatapaukseksi The Death and Return of Superman on aika hyvä tarina. Hahmokaartiin ei ole yritetty mahduttaa koko DC:n universumia, vaan joitain Oikeuden Puolustajien lyhyitä visiittejä lukuunottamatta tarina pyörii neljän Teräsmies-kandidaatin ja Teräsmies-lehtien vakituisten sivuhahmojen ympärillä. Juonen ydin on kuitenkin kysymyksessä: Miten Teräsmies palaa kuolleista? Ratkaisevan juonenkäänteen ympärille rakennettiin varsin ovela kerronnallinen harhautus. Ainakin luulen, että se oli ovela, koska tämä on ensimmäinen kerta, kun olen saanut luettavakseni koko tarinan oikeassa järjestyksessään. Näin jälkeenpäin luettuna on kuitenkin helppo nähdä, missä kohdassa tarinaa ensikertalaisen pitäisi älähtää ja alkaa selaamaan sivuja takaperin nähdäkseen, kuinka häntä vedettiin nenästä.

Tämä kokoelma ei sisällä kaikkea alkuperäisen tarinakokonaisuuden aikana Teräsmies-lehdissä julkaistua materiaalia. Ensinnäkin kirja alkaa neljällä sivulla, jotka nähtiin alunperin Tuomiopäivän varsinaista ensiesiintymistä edeltävän kuukauden Teräsmies-lehdissä epilogeina. Myöskin tarinakokonaisuuden aikana jatkuneet, aiemmin alkaneet sivujuonet on poistettu. Tässä suhteessa The Death and Return of Superman ei varmaankaan poikkea alkuperäisistä kokoelmista The Death of Superman, World Without a Superman ja The Return of Superman. Sen lisäksi kuitenkin tässä kirjassa jätetään väliin eräs Teräsmiehen kuoleman jälkeinen sivujuoni, jossa Cadmus-projekti ryöstää Teräsmiehen ruumiin ja Lois Lane Terästytön avustuksella hankkii sen takaisin. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut lyhentää kokonaisjuonen tylsää välivaihetta, jonka aikana tarinassa ei esiinny mitään versiota Teräsmiehestä. Tahaton seuraus on kuitenkin se, että tarinaan jää ikävä juoniaukko: Juuri ennen kuin Jonathan saa sydänkohtauksensa, Martha sanoo hänelle, että Lois aikoo etsiä Teräsmiehen ruumiin, mutta kun Lois palaa Jonathanin luota Smallvillestä Metropolisiin, hän näkee lentokentällä uutiset mystisistä Teräsmies-havainnoista ja lähtee välittömästi hautaholville tarkistamaan, onko Teräsmiehen ruumis tallella, vaikka missään vaiheessa ei käy ilmi, että ruumis olisi saatu takaisin sen edellisen katoamisen jälkeen.

Vaikka materiaalia onkin aiempiin julkaisuihin nähden hieman karsittu, mukana on myös todella antoisaa lisämateriaalia. Kirja alkaa Teräsmies-lehtien silloisen päätoimittajan Mike Carlinin esipuheella, jossa hän kertoo tarinan kulissien takaisesta historiasta. Kirjan lopusta löytyy Dan Jurgensin jälkipuhe sekä mm. kaikkien kirjaan sisältyvien lehtien alkuperäiskannet, mainoskuvituksia sekä luonnoksia ja tekijöiden niihin liittyviä muisteluja.

Supergirl: Power TP
Kirjoittaja: Jeph Loeb
Kuvittaja: Ian Churchill
Tussaaja: Norm Rapmund
Värittäjät: David Morán, Beth Sotelo, Christina Strain & Alex Bleyaert
DC Comics, kesäkuu 2006, ISBN 1401209157
160 sivua; 25,9 cm x 16,5 cm x 0,5 cm
Good Fellows / Bookplus / Amazon.com / Amazon.co.uk

Kun John Byrnen The Man of Steel esitteli uuden version Teräsmiehestä Crisis on Infinite Earths -maksisarjan jälkeen vuonna 1986, suuri osa hahmoa ympäröineestä laajennetusta mytologiasta hävitettiin. Teräsmiehestä tuli jälleen viimeinen kryptonilainen. Terästyttöä, Teräsmiehen serkkua ei enää ollut olemassakaan. Vaikka Terästyttö ei ikinä ollut kaupallisesti erityisen menestyksekäs, hänestä oli tullut omalla tavallaan ikoninen hahmo, ja ehkä vieläkin muistettavamman Terästytöstä teki hänen sankarikuolemansa Crisis on Infinite Earths #7:ssä. Tämän takia Terästyttöä on yritetty tuoda takaisin DC:n universumiin useaan kertaan, pienin ja suurin tavoin: Tasku-ulottuvuuden keinotekoinen Terästyttö Byrnen Teräsmiehessä (TM 2-4/1990), josta Peter David muokkasi oman versionsa, kryptonilaisten sukulaiskansaan kuulunut Kara Teräsmies vs. Aliens -spesiaalissa sekä Cir-El, Teräsmiehen tytär tulevaisuudesta (DC Spesiaali 4/2005).

DC:n universumi on ollut viime vuodet jatkuvassa mullistusten tilassa, ja tässä yhteydessä Terästyttö on tuotu jälleen takaisin Teräsmiehen serkkuna. Uuden Terästytön ensiesiintyminen Superman/ Batman #8:ssa nähtiin suomeksi vuoden 2005 Teräsmies: Ystäviä ja vihollisia -kirjassa. Tämä kokoelma sisältää Superman/Batman #19:n sekä sen jatkoksi tehdyn Supergirl-lehden viisi ensimmäistä numeroa.

Ensimmäisen tarinan alkaessa Terästytön supersankariura on jo täydessä vauhdissa. Serkkunsa repertuaaria lainaten hän pelastaa lentokoneen, jonka yksi moottori on syttynyt palamaan (vaikuttaa siltä, että tähän vuonna 2005 kirjoitettuun tarinaan on sisällytetty sisäpiirin tietoa Superman Returns -elokuvan juonesta, sillä siipi repeytyy irti kesken pelastusoperaation ja Terästyttö joutuu kirimään syöksyvän lentokoneen uudestaan kiinni). Terästytön tietämättä Teräsmies ja Batman seuraavat hänen toimiaan etäältä, mutta samoin tekee myös lentokoneonnettomuuden aiheuttaja.

Kyseinen vihollinen kuitenkin pysyttelee taustalla kirjan loppupuoliskolle saakka, ja alkajaisiksi Terästyttö vain sättii hyväntahtoiset kaitsijansa. Sankarittaren poteman teiniangstin voidaan ymmärtää aiheuttavan jonkin verran ylimääräistä kitkaa, mutta Terästyttö kulkee yhdestä supersankarien välisestä tappelusta toiseen niin säännönmukaisesti, ettei se ole edes hassua: Lepakkotyttö (superroisto valeasussa, mutta kuitenkin), Voimatyttö, Teräspoika ja muut Teinititaanit, Outsiderit — ja kun Terästyttöä tarkkaillut pahis on jakanut hänet hyvään ja pahaan puoliskoon ja saanut oikopäätä turpiinsa pahalta puoliskolta, loppuvastustajiksi pääsevät Oikeuden Puolustajat.

Supersankarisarjakuvat oireilevat. Kyse ei ole pelkästään siitä, että fanipojat tekevät sarjakuvia toisille fanipojille, yrittäen kirjoittaa samoja tarinoita uudestaan ja uudestaan niiden parissa varttuneiden lukijoiden maun mukaisiksi. Syyskuun 11:nen jälkeinen moraalinen varmuus on vaihtunut päättymättömän sodan moraaliseksi sekasorroksi. Supersankarit eivät auta palomiehiä ja poliiseja raivaamaan tornitalojen raunioita — he aiheuttavat niitä. Teräsmiehen raikas ja reipas serkku on nyt sielunsa pimeää puolta pakeneva tappelupukari. Tämä ei ole kivaa sarjakuvaa.

Tämä ei ole myöskään tytöille sopivaa sarjakuvaa. Ei niinkään tarinan puolesta — niin ankea kuin lähestymistapa onkin, tarinan teemat itsenäisyyden ja oman identiteetin etsimisestä ovat tyttölukemistojen olennaista ainesta. Kuvittaja Ian Churchillin karmiva tulkinta Terästytöstä sen sijaan voi vaikuttaa vain haitallisesti nuoren naisen henkiseen kehitykseen, eikä se varmaan poikalapsillekaan kovin terveellinen ole. Toppi, joka ihomaalausmaisuudessaan saa perinteiset supersankaritrikoot näyttämään villanutuilta, anorektinen vyötärö, tuulen jatkuvasti hulmuttama minihame. Vain pikkuhousuvilautuksilta vältytään, niin epätodennäköisesti että DC Comics näyttää kieltäneen ne kategorisesti, ikään kuin se tekisi kuvituksesta jotenkin siveellistä. Todella kieroutuneen säväyksen antaa se, että yrittäessään saada Terästytön kasvonpiirteet jotenkin erottumaan kaikista muista naishahmoistaan Churchill useaan otteeseen piirtää hänelle varsin maskuliiniset leukaperät. Ainoa hyvä asia, mitä Churchillin kuvituksesta voi sanoa on se, että hänen Terästyttönsä ei näytä kidutuspenkissä venytetyltä Bratz-nukelta kuten hahmon edellisen kuvittajan Michael Turnerin tulkinta, jota nähdään muutamassa kokoelmaan sisältyvässä alkuperäiskannessa.

Churchillin jälkeen Supergirliä on tehnyt muutama muukin piirtäjä, mutta elokuussa on luvassa uusi vakituinen tekijätiimi. Comicon Pulse on haastatellut kirjoittaja Tony Bedardia ja ohessa on nähtävillä kuvittaja Renato Guedesin tutkielmia Terästytöstä. Kyseessä on selkeä 180 asteen käännös Churchillin ja Turnerin tyyliin nähden. Eikä kyse ole pelkästään tyylistä, vaan Guedes on selvästi kyvykkäämpi piirtäjä. Tyylitaju ja taito kulkevat käsi kädessä, kun kuvittaja ottaa työnsä vakavasti.

Toinen mielenkiintoinen uutinen on se, että Terästyttö on liittymässä Smallville-sarjan hahmokaartiin. Asia ei oikeastaan hetkauttanut minua juurikaan lukiessani siitä Superhero Hype!sta, mutta tulin toisiin ajatuksiin, kun Ain’t It Cool Newsin mölyapinat ehdottivat rooliin vastikään kolmanteen tuotantokauteensa lopetetun Veronica Marsin tähteä, Kristen Belliä. Se on äärimmäisen epätodennäköistä… mutta jos kysytään, mitkä asiat saisivat minut seuraamaan jälleen Smallvilleä, tuo olisi aika selkeästi listan kärkipäässä.

Kirjoittajat: Jeph Loeb, Joe Casey & Co.
Kuvittajat: Phil Jimenez, Mike Wieringo & Co.
Tussaajat: Marlo Alquiza, Andy Lanning & Co.
DC Comics, kesäkuu 2006, ISBN 1-4012-1129-1
512 sivua; 25,4 cm x 16,8 cm x 3,3 cm
Good Fellows / Bookplus / Amazon.com / Amazon.co.uk

DC julkaisi juuri uusintapainoksen tästä jättiniteestä, joka kokoaa yksiin kansiin suurimman osan vuoden 2001 crossover-tapauksesta ”Our Worlds at War”. Kyseessä on itse asiassa hieman hajanainen joukko tarinoita, joissa lukuisat DC:n supersankarit osallistuvat tähtienväliseen sotaan, jonka osapuolina ovat mm. Maa ja Teräsmiehen suomennetuissa seikkailuissakin nähdyt planeetat Apokolips ja Sotamaailma.

Valitettavasti huomionarvoisin seikka OWaW:ssa taitaa olla sarjakuvataiteellisten saavutusten sijasta se, että se ilmestyi vuoden 2001 kesällä. Syyskuun 11. päivän terroristi-iskut tapahtuivat vain viikkoja crossoverin viimeisen tarinan ilmestymisen jälkeen. Tarinassa nähdyt sodan tuhot saivat välittömästi paljon suuremman kaikupohjan. Vieläkin vaivaannuttavammaksi asian teki se, että DC oli järjestänyt vuoden 2000 presidentinvaalien yhteydessä ovelan metafiktiivisen tempauksen: Teräsmiehen arkkivihollinen, rikollisnero Lex Luthor valittiin Yhdysvaltain presidentiksi DC:n universumissa samalla, kun George W. Bush sai saman viran meidän todellisuudessamme. Sitä en osaa selittää, miten DC:n ideanikkarit saattoivat tietää, ettei lauhkealuonteinen — ja entinen sotilasreportteri — Al Gore tulisi voittamaan, saati sitten sen, että tuore viranhaltija tulisi jäämään historiaan sotapresidenttinä.

Tietenkään OWaW:ia ei tarkoitettu mitenkään profeetalliseksi tarinaksi. Se, että Lex Luthor vehkeilee yhden sodan arkkitehdin kanssa tehdäkseen presidenttiydestään ikimuistoisen, jää tarinan edetessä muiden tapahtumien varjoon. Huolimatta oikeutetusta epäluulostaan Luthoria kohtaan jopa Teräsmies alistuu presidentin komentoon, jotta sota saataisiin päättymään mahdollisimman pian. Supersankarisarjakuvissa on sittemmin nähty rohkeampiakin poliittisia kannanottoja.

Pohjimmiltaan OWaW oli vain jälleen yksi crossover-tapahtuma, jossa suuri tuho kohtaa supersankarien maailmaa, ja suosion laskusta kärsineet tai ihan muuten vain uhrattavissa olevat hahmot kuolevat traagisesti. Se vain hyödynsi hieman enemmän sodan tematiikkaa ja retoriikkaa kuin useimmat edeltäjänsä. Paikoitellen tämä lähestymistapa menee surkuhupaisuuden puolelle, kuten esimerkiksi Jeph Loebin siteeratessa presidentti Franklin D. Rooseveltin ja kenraali Douglas MacArthurin puheita ulkoavaruudessa sotivien ja kotiensa raunioissa kyynelehtivien trikooheppujen oheen.

OWaW:ssa on itse asiassa kohtalaisen mielenkiintoinen juoni, jossa on myös sen verran käänteitä, ettei se tunnu polkevan paikallaan. Kokonaisuus on kuitenkin hyvin sirpaleinen, koska se on koottu noin kymmenestä eri nimikkeestä. Kukaan pitkässä tekijälistassa ei erotu suuresti edukseen, mutta joukossa on kuitenkin monia tasaisen laadukkaita taitajia kuten kirjoittajat Mark Schulz ja Peter David sekä kuvittajat Phil Jimenez, Mike Wieringo ja Ed McGuinness. Sirpaleisuutta pahentaa se, että alkuperäislehdissä ei pyritty yhtenäisen tarinan kertomiseen, vaan kaikki nimikkeet kertoivat sodan tapahtumista omasta näkökulmastaan. Tarinan selkärangan kuitenkin muodostavat Teräsmiehen omien lehtien numerot, ja Teräsmies onkin tärkeässä roolissa monissa sodan käännekohdissa sekä sen ratkaisussa.

Nykynäkökulmasta on oikeastaan aika mielenkiintoista, miten Teräsmies esitetään tarinassa, joka pyrkii tuomaan supersankarien maailmaan sodan raadollisuutta ja moraalista epämääräisyyttä. En halua paljastaa loppuratkaisusta paljoa, mutta OWaW:n tavoitteena ei ole mikään Teräsmiehen dekonstruoiminen. Koettelemuksista huolimatta maailman suurin partiopoika pysyy omana itsenään. Piti sitä sitten hyvänä opetuksena tai silkkana eskapismina, OWaW julistaa, että epätäydellisessäkin maailmassa on tilaa idealismille.

Our Worlds at War Wikipediassa

Kirjoittajat: Gail Simone, Dan Abnett & Andy Lanning
Kuvittaja: John Byrne
Tussaajat: Nelson, Lary Stucker, Norm Rapmund, Marc Campos & Oclair Albert
DC Comics, toukokuu 2006, ISBN 1-4012-0917-3
192 sivua; 25,9 cm x 16,8 cm x 0,7 cm
Good Fellows / Bookplus / Amazon.com / Amazon.co.uk

Gail Simonesta tuli sarjakuvapiirien Internet-julkkis Comic Book Resourcesille kirjoittamillaan You’ll All Be Sorry -parodiakolumneillaan ja supersankarisarjakuvien naiskohtaloita kritisoivalla Women in Refrigerators -sivustollaan. Kustantamot panivat merkille taitavan sananiekan, ja ennen pitkää Simone jo kirjoitti sarjakuvia alan suurimmille firmoille, sekä huumorinimikkeitä kuten Marvelin Gus Beezer että perinteisempää valtavirran toimintaviihdettä kuten DC:n Birds of Prey.

Strange Attractors kokoaa yksiin kansiin melkein kokonaan Simonen lyhyen keikan Action Comics-lehden kirjoittajana (Yksi numero löytyy vain Sacrifice-crossoverin omasta kokoelmasta). Nämä tarinat ovat lievä merkkitapaus, sillä kuvittajaksi saatiin Teräsmiehen vuonna 1986 uudistanut John Byrne. Tästä seurasi myös pienimuotoinen skandaali, sillä tussaaja Nelson DeCastro piirsi useissa kohdissa uusiksi Byrnen kuvitusta.

Simonen tarinoiden lisäksi mukana on yksi Dan Abnettin ja Andy Lanningin käsikirjoittama itsenäinen Halloween-numero, jossa Aave tulee Metropolisiin tuhoamaan pahan voimia ja Lois Lane kohtaa isänsä haamun. Tarina, jossa Sam Lane kuolee, on minulta vielä lukematta, ja Abnett ja Lanning eivät millään tavalla selitä hänen kuolemansa olosuhteita, mutta se ei oikeastaan olekaan tarpeen tässä yhteydessä.

Lukijaystävällisyys ei aina merkitse sitä, että lukija johdatetaan kädestä pitäen jatkumon kiemuroihin, vaan on myös osattava olla vaivaamatta lukijaa jatkumon yksityiskohdilla silloin, kun ne eivät ole välttämättömiä. Valitettavasti Strange Attractors ei kokonaisuudessaan noudata tätä periaatetta, vaikka se ei Simonen syytä olekaan. Kirjan tarinoita edeltäneet ja Sacrifice-crossoverin tapahtumat selitetään tekstisivuilla, joita ilmankin olisi tultu toimeen. Simone osaa kirjoittaa tarinansa siten, ettei lukijan tarvitse kärryillä pysyäkseen ostaa kaikkia muita Teräsmies-nimikkeitä, mutta ylemmät tahot haluavat ilmeisesti antaa vastakkaisen vaikutelman.

Kokoelman parasta antia on Simonen tarina, jossa taikaolento nimeltä ”Satujen kuningatar” vangitsee Teräsmiehen kryptonilaisten satujen maailmoihin. Erityisen mieluista on se, että mukana on Byrnen kryptonilaista designia eikä Leinil Yun huomattavasti rumempaa Synnyinoikeus-versiota.

Tarinassa nähdään myös parhaiten tussattua Byrneä koko kirjassa. Tästä ei suinkaan ole vastuussa Nelson, jonka pikkutarkan tyylin oli ilmeisesti tarkoitus toimia vastapainona Byrnen jokseenkin huolettomaksi käyneelle viivalle. Nelsonin ongelmana kuitenkin on — sen lisäksi, että hän piirtää kuvitusta kokonaan uusiksi — ristivarjostuksen liiallisuus ja yleinen epäsiisteyden tuntu. Paljon puhtaampaa jälkeä saa aikaan joko Marc Campos tai Oclair Albert. Osaisin kertoa tarkemmin, jos tekijät olisi listattu sivukohtaisesti, mutta jopa alkuperäiset tekijätiedot sarjakuvasivuilla on jätetty pois.

Kokoelmalla on puutteensa, mutta alkuperäiskannet eivät onneksi kuulu niihin. Mukana on pari karmeaa esimerkkiä Byrnen oman tussauksen alennustilasta, mutta myös muutama Dan Jurgensin ja Kevin Nowlanin (mm. Teräsmies/Aliens) upea yhteistyö.

DC Spesiaalissa 4/2006 nähdään Brian Azzarellon ja Jim Leen Teräsmies-tarinan Huomiselle viimeinen osa. Ottaen huomioon, kuinka vähän DC-materiaalia julkaistaan suomeksi, on sääli, että niin huono teos oli Teris-sarjakuvien ainoa edustaja DC Spesiaalin sivuilla melkein vuoden ajan.

Toisaalta sen julkaisemiselta ei oikein olisi voinut välttyä, jos ylipäätään mitään Teris-matskua julkaistaan, koska se oli hetkensä kohutuin Teris-tarina. Valitettavaa on vain se, että se oli kohuttua roskaa. Aion jättää tässä käsittelyssä huomiotta sen tosiseikan, että kustannustoiminnan käytännön tavoite on kaupata julkaisuja kuluttajille, ja kohuttu roska menee kaupaksi.

Ensin, Huomiselle lyhyesti, siltä varalta että kaikki eivät ole sitä lukeneet, mikä on hyvin mahdollista, ja sitä lukeneet eivät ole sitä ymmärtäneet, mikä on sitäkin paremmin mahdollista: Maailmanlaajuisen katastrofin mahdollisuutta pelkäävä Teräsmies luo Aaverajalle paratiisin, jonne voisi evakuoida planeetan koko väestön, jotta Kryptonin kohtalo ei toistuisi, minkä jälkeen hän lähettää Aaveraja-projektorinsa Aaverajalle ja pyyhkii kaikki muistonsa siitä, mitä on tehnyt. Aaverajalle vangittu kryptonilainen rikollinen, kenraali Zod, löytää projektorin, lähettää sen takaisin maapallolle, missä se päätyy afrikkalaiselle diktaattorille, joka käyttää sitä aseena ja aiheuttaa miljoonan ihmisen katoamisen Aaverajalle. Yksi kadonneista on Lois Lane, mistä järkyttyneenä Teräsmies jäljittää katoamisen keskuksen afrikkalaiseen valtioon, sotkeentuu maassa käytävään sisällissotaan, purkaa tuntojaan syöpää sairastavalle katoliselle papille, suututtaa ystävänsä Oikeuden Puolustajissa, lähettää itsensä Aaverajalle, muistaa mitä on tehnyt, tappelee Zodin kanssa ja palauttaa ihmiset takaisin Aaverajan tuhoutuvasta paratiisista.

Tuon perusteella voisi tietenkin ajatella: Ah, mikä mestariteos. Missä sitten on epäonnistuttu?

1. Teräsmies ei ole sankarillinen. Okei, hän nuijii muutaman pahiksen tarinakokonaisuuden aikana, mutta jutun varsinainen juoni on ongelma, jonka Teräsmies on itse aiheuttanut. Turvapaikan luominen Aaverajalle ei vielä ole mitenkään kohtuutonta, mutta sen jälkeen Teräsmies lähettää projektorin Aaverajalle täysin vastuuttomasti, varmistamatta, että se päätyy oikeisiin käsiin, eli Aaverajaa valvoville Teräsmies-roboteille, ja kaiken lisäksi pyyhkii omat muistonsa asiasta — mutta asiasta tietävää vaimoaan hän ei ilmeisesti vaivaudu lobotomoimaan.

   Nämä seikat eivät tietenkään ole itsetarkoituksellisia, vaan seurausta juonen salaperäistä tunnelmaa ylläpitävästä takaperoisuudesta: Kaiken on oltava seurausta Teräsmiehen teoista, mutta mitään siitä ei saa tulla esille tarinassa ennen loppua. Käytännössä tuloksena kuitenkin on, että Teräsmies esitetään vastuuta pakoilevana ääliönä.

   Vaikka Teräsmies toimittaakin muodollisesti supersankarin virkaa tarinassa nuijimalla hirviöitä ja riisumalla ilkimyksiä aseista, hän käyttäytyy jatkuvasti varsin epä-Terismäisesti. Supersankariystäviään hän kohtelee töykeästi ja katolisen papin, isä Danielin, kanssa keskustellessaan hän käyttää jatkuvasti sanaa ”te” viitatessaan ihmisten paheisiin, asettaen itsensä ihmiskunnan yläpuolelle.

   Viikko sitten kirjoitin Teräsmiehen väärintulkinnasta Kill Bill Vol. 2:ssa, ja tässä ilmeisesti syyllistytään samaan. Huomiselle tietenkin tarjoaa selityksen, että Loisin katoaminen järkyttää Teräsmiehen persoonallisuutta, mutta on tekijöiden päätös kertoa tarina, jossa näin tapahtuu. Yhtä hyvin he olisivat voineet kertoa tarinan, jossa menetys saa Teräsmiehen etsimään lohtua luotetuilta ystäviltään ja kokemaan suurempaa yhteenkuuluvuutta kaikkien niiden kuolevaisten kanssa, jotka jakavat hänen niin sanotusti inhimillisen tunne-elämän haavoittuvuutensa. Mutta tekijät valitsivat toisin.

2. Pahikset ovat surkeita. Kenraali Zod ja uusi hahmo, Equus, näyttävät olevan mukana vain sitä varten, että Teräsmiehellä olisi jotain piestävää. Tarinan varsinainen pahis, se jonka aikaansaannokset Teräsmiehen on peruttava, on Teräsmies itse.

   Kenraali Zod on tietenkin pitkälti sama hahmo kuin hän on aina ollut: Kryptonilainen rikollinen, joka vangittiin Aaverajalle hänen yritettyään valloittaa planeetta. Kuten Superman-elokuvassa, tämä Zod syyttää tuomiostaan Jor-Eliä ja haluaa kostaa hänen pojalleen. Vaikka hahmo ei ehkä olekaan ikinä ollut paljon tätä moniulotteisempi, Huomiselle ei hyödynnä häntä erityisen hyvin. Hän ilmestyy tarinaan vasta loppumetreillä, näyttäen haarniskoidulta Sauronilta Sormuksen ritarien prologissa, ja kun hänen kasvonsa paljastetaan, hän näyttää Paluu tulevaisuuteen -elokuvien Doc Brownin hullummalta isoveljeltä. Mielipuolisen vaahtoamisen lisäksi hänellä ei ole paljon muuta virkaa kuin olla Teräsmiehen hakattavana tarinan huipentumassa.

   Equus on hahmona Zodiakin yksioikoisempi — järkälemäinen, epämuodostunut, sadistinen palkkamurhaaja — mutta hänen nimessään on jotain outoa. Equus tarkoittaa hevosta, mutta Equus ei ole erityisen hevosmainen, varsinkaan kun hänen käsissään on hyvin ahmamaiset (se kaksijalkainen versio) raatelukynnet. Equus on myös näytelmä, jossa psykiatri tutkiskelee hevosten silmiä puhkoneen pojan ajatusmaailmaa. Jos kyseessä on yritys syventää täysin mielenkiinnotonta hahmoa metatekstuaalisella viittauksella, se on yhtä säälittävää kuin jos väärentämistä harrastavan hahmon nimeäisi Nukkekodiksi.

3. Uskonto sotketaan asiaan. On ehkä mahdollista tehdä hyvä Teräsmies- tai ylipäänsä supersankaritarina, jossa käsitellään uskontoa. Valtakunta ja Voima saattaa olla sellainen, mutta on syytä erottaa varsinainen uskonnon käsittely ja mytologisen kuvaston hyväksikäyttö toisistaan. Oli miten oli, Huomiselle kuitenkin sisällyttää uskonnollisia asenteita tarinaan haitallisella tavalla.

   Miksi Teräsmies uskoutuu katoliselle papille, jota hän ei ennestään tunne? Syynä ei ainakaan ole katolisen perinteen noudattaminen, sillä tarinassa ei sanota, että Teräsmiehellä olisi katolista taustaa, ja epävirallisen totuuden mukaan Kentit ovatkin metodisteja.¹ Dialogi antaa ymmärtää, että Teräsmies päättää puhua isä Danielille, koska katolisella papilla on velvollisuus pitää salassa synnintunnustuksen sisältö, ja Teräsmies haluaa pitää salassa sen, että on naimisissa, ja että hänen vaimonsa on yksi kadonneista.

   Toisin sanoen Teräsmies uskoo, että isä Danielin virka ja vakaumus tekevät hänestä muita ihmisiä luotettavamman. Valitettavasti luottamuksen rikkominen on inhimillinen heikkous, johon myös katoliset papit syyllistyvät monien muidenkin paheiden ohella, kuten pedofiliaskandaalit ovat osoittaneet, ja Huomiselle jopa näyttää viittaavan tähän tosiasiaan ominaisella, arvoituksellisella tyylillään, kun hedelmäkauppias kertoo isä Danielille, ettei poikansa tulisi käymään kirkossa vähään aikaan kokemansa kiusaamisen takia.

   Uskonnollisen vakaumuksen yliarvostus käy erityisen ilmeiseksi, kun otetaan huomioon, että Teräsmiehellä on jo useita luotettuja, jotka tietävät hänen salaisen henkilöllisyytensä. On mahdollista, että Jonathan ja Martha Kentiä ei mainita tarinassa laisinkaan sen takia, että pre-Crisis-jatkumossa Kentit kuolivat jo ennen Clarkin muuttoa Metropolisiin, ja tarinan sitomista liian selvästi post-Crisis-jatkumoon haluttiin nykytrendin mukaisesti välttää. Jäljelle kuitenkin jäävät Teräsmiehen ystävät Oikeuden Puolustajissa, joista ainakin Ihmenaiselle ja Marsilaiselle Ihmismetsästäjälle Teräsmiehen luulisi uskoutuvan entistäkin suuremmalla syyllä, jos hän tuntee etääntyvänsä ihmiskunnasta niin voimakkaasti, kuin tarinassa esitetään.

   Myöhemmin Huomiselle tosin tarjoaa ylimääräisen syyn sille, että Teräsmies valitsi juuri isä Danielin uskotukseen: Daniel on kuolemassa syöpään, joten hän vie pian salaisuuden mukanaan hautaan. Tuskin tarvitsee edes huomauttaa, kuinka karmivaa käytöstä tämä on Teräsmieheltä, mutta se sopii enemmänkin tämän listan 1. kohtaan. Todettakoon vain, että tämä lisäkäänne ei millään muotoa poista tarinankertojien päätöstä laittaa Teräsmies kääntymään täysin perusteettomasti uskonnollisen auktoriteetin puoleen.

   Lisäksi Teräsmiehen päätös hylätä Aaverajalle luomansa paratiisi ja pyyhkiä muistonsa siitä näyttää olevan uskonnollisen tabun motivoima. Saatuaan muistonsa takaisin hän selittää:
   

   […] kun astuin sinne… olin häpeissäni. Olin mennyt luomaan jotain, jota yhdelläkään miehellä, edes Teräsmiehellä, ei ole oikeutta luoda.

   Uuden maailman luominen tasku-ulottuvuuteen tarkistamatta ensin, että tasku-ulottuvuus on asuttamaton, ja sinne siirtymiseen tarvittavan teknologian hylkääminen huolehtimatta, että se ei päädy vääriin käsiin, on tietenkin todella vaarallista, joten ihmisen erehtyväisyyden takia kannattaa aina harkita kahdesti, ennen kuin ryhtyy luomistyöhön. Se, että haluaa poistaa muistonsa ja vastuunsa teoistaan paetakseen dogmaattisen kiellon aiheuttamaa häpeäntunnetta, kuitenkin vain pahentaa asiaa.

Mikään lista kömmähdyksiä ei sinänsä tietenkään tarkoita, että teos olisi kokonaisuudessaan kelvoton. DC Spesiaalissa 2-5/2005 julkaistu Jeph Loebin ja Ed McGuinnessin Teräsmies & Batman -tarina Yhteiskunnan viholliset oli täynnä typeriä juttuja, mutta niitä on turha laskea, koska se oli tietoisesti hölmö tarina. Se huipentui maailman pelastamiseen avaruusraketilla, joka oli puoliksi Teräsmiehen ja puoliksi Batmanin näköinen! Mutta Huomiselle menee metsään kaikkein pahimmin siinä, että se ottaa itsensä niin vakavasti.

Huomiselle on täynnä piilo- tai näennäismerkityksellisiä keskusteluja, joissa osapuolet eivät sano suoraan sitä, mistä on puhe. Se sotkee mukaan uskontoa, syöpäsairautta, kansanmurhaa ja kulttuuri-imperialismia, huolehtimatta lainkaan siitä, että juonessa olisi yhtään mitään järkeä. Kaikessa katteettomassa kunnianhimoisuudessaan se on tarinankerrontaa Ed Woodin parhaiden oppien mukaisesti, mutta lukija ei saa edes sitä iloa, että pääsisi nauramaan heiluville pahvilavasteille.

Hyvä uutinen on se, että seuraavassa DC Spesiaalissa nähdään Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn All-Star Supermaniä, joka on yhtä hyvä kuin Huomiselle on huono.

¹ Adherents.com viittaa metodismin yleisyyteen Yhdysvaltain keskilännessä ja siteeraa Eliot S! Magginiä, jonka mukaan Clark Kent on metodisti. Outoa on se, että Magginin mukaan Teräsmies ei kuitenkaan ole metodisti, vaan noudattaa jonkinlaista kryptonilaista monoteistista filosofiaa. Maggin ei ikinä käyttänyt ideaansa tarinassa, joten se on ilmiselvästi hiomaton, mutta on varsin eriskummallinen ajatus, että Teräsmies voisi vaihtaa uskontoaan siinä missä vaatteitaan, puhetapaansa ja ryhtiään!