Kirjoittajat: Jeph Loeb, Joe Casey & Co.
Kuvittajat: Phil Jimenez, Mike Wieringo & Co.
Tussaajat: Marlo Alquiza, Andy Lanning & Co.
DC Comics, kesäkuu 2006, ISBN 1-4012-1129-1
512 sivua; 25,4 cm x 16,8 cm x 3,3 cm
Good Fellows / Bookplus / Amazon.com / Amazon.co.uk

DC julkaisi juuri uusintapainoksen tästä jättiniteestä, joka kokoaa yksiin kansiin suurimman osan vuoden 2001 crossover-tapauksesta ”Our Worlds at War”. Kyseessä on itse asiassa hieman hajanainen joukko tarinoita, joissa lukuisat DC:n supersankarit osallistuvat tähtienväliseen sotaan, jonka osapuolina ovat mm. Maa ja Teräsmiehen suomennetuissa seikkailuissakin nähdyt planeetat Apokolips ja Sotamaailma.

Valitettavasti huomionarvoisin seikka OWaW:ssa taitaa olla sarjakuvataiteellisten saavutusten sijasta se, että se ilmestyi vuoden 2001 kesällä. Syyskuun 11. päivän terroristi-iskut tapahtuivat vain viikkoja crossoverin viimeisen tarinan ilmestymisen jälkeen. Tarinassa nähdyt sodan tuhot saivat välittömästi paljon suuremman kaikupohjan. Vieläkin vaivaannuttavammaksi asian teki se, että DC oli järjestänyt vuoden 2000 presidentinvaalien yhteydessä ovelan metafiktiivisen tempauksen: Teräsmiehen arkkivihollinen, rikollisnero Lex Luthor valittiin Yhdysvaltain presidentiksi DC:n universumissa samalla, kun George W. Bush sai saman viran meidän todellisuudessamme. Sitä en osaa selittää, miten DC:n ideanikkarit saattoivat tietää, ettei lauhkealuonteinen — ja entinen sotilasreportteri — Al Gore tulisi voittamaan, saati sitten sen, että tuore viranhaltija tulisi jäämään historiaan sotapresidenttinä.

Tietenkään OWaW:ia ei tarkoitettu mitenkään profeetalliseksi tarinaksi. Se, että Lex Luthor vehkeilee yhden sodan arkkitehdin kanssa tehdäkseen presidenttiydestään ikimuistoisen, jää tarinan edetessä muiden tapahtumien varjoon. Huolimatta oikeutetusta epäluulostaan Luthoria kohtaan jopa Teräsmies alistuu presidentin komentoon, jotta sota saataisiin päättymään mahdollisimman pian. Supersankarisarjakuvissa on sittemmin nähty rohkeampiakin poliittisia kannanottoja.

Pohjimmiltaan OWaW oli vain jälleen yksi crossover-tapahtuma, jossa suuri tuho kohtaa supersankarien maailmaa, ja suosion laskusta kärsineet tai ihan muuten vain uhrattavissa olevat hahmot kuolevat traagisesti. Se vain hyödynsi hieman enemmän sodan tematiikkaa ja retoriikkaa kuin useimmat edeltäjänsä. Paikoitellen tämä lähestymistapa menee surkuhupaisuuden puolelle, kuten esimerkiksi Jeph Loebin siteeratessa presidentti Franklin D. Rooseveltin ja kenraali Douglas MacArthurin puheita ulkoavaruudessa sotivien ja kotiensa raunioissa kyynelehtivien trikooheppujen oheen.

OWaW:ssa on itse asiassa kohtalaisen mielenkiintoinen juoni, jossa on myös sen verran käänteitä, ettei se tunnu polkevan paikallaan. Kokonaisuus on kuitenkin hyvin sirpaleinen, koska se on koottu noin kymmenestä eri nimikkeestä. Kukaan pitkässä tekijälistassa ei erotu suuresti edukseen, mutta joukossa on kuitenkin monia tasaisen laadukkaita taitajia kuten kirjoittajat Mark Schulz ja Peter David sekä kuvittajat Phil Jimenez, Mike Wieringo ja Ed McGuinness. Sirpaleisuutta pahentaa se, että alkuperäislehdissä ei pyritty yhtenäisen tarinan kertomiseen, vaan kaikki nimikkeet kertoivat sodan tapahtumista omasta näkökulmastaan. Tarinan selkärangan kuitenkin muodostavat Teräsmiehen omien lehtien numerot, ja Teräsmies onkin tärkeässä roolissa monissa sodan käännekohdissa sekä sen ratkaisussa.

Nykynäkökulmasta on oikeastaan aika mielenkiintoista, miten Teräsmies esitetään tarinassa, joka pyrkii tuomaan supersankarien maailmaan sodan raadollisuutta ja moraalista epämääräisyyttä. En halua paljastaa loppuratkaisusta paljoa, mutta OWaW:n tavoitteena ei ole mikään Teräsmiehen dekonstruoiminen. Koettelemuksista huolimatta maailman suurin partiopoika pysyy omana itsenään. Piti sitä sitten hyvänä opetuksena tai silkkana eskapismina, OWaW julistaa, että epätäydellisessäkin maailmassa on tilaa idealismille.

Our Worlds at War Wikipediassa

Kirjoittajat: Gail Simone, Dan Abnett & Andy Lanning
Kuvittaja: John Byrne
Tussaajat: Nelson, Lary Stucker, Norm Rapmund, Marc Campos & Oclair Albert
DC Comics, toukokuu 2006, ISBN 1-4012-0917-3
192 sivua; 25,9 cm x 16,8 cm x 0,7 cm
Good Fellows / Bookplus / Amazon.com / Amazon.co.uk

Gail Simonesta tuli sarjakuvapiirien Internet-julkkis Comic Book Resourcesille kirjoittamillaan You’ll All Be Sorry -parodiakolumneillaan ja supersankarisarjakuvien naiskohtaloita kritisoivalla Women in Refrigerators -sivustollaan. Kustantamot panivat merkille taitavan sananiekan, ja ennen pitkää Simone jo kirjoitti sarjakuvia alan suurimmille firmoille, sekä huumorinimikkeitä kuten Marvelin Gus Beezer että perinteisempää valtavirran toimintaviihdettä kuten DC:n Birds of Prey.

Strange Attractors kokoaa yksiin kansiin melkein kokonaan Simonen lyhyen keikan Action Comics-lehden kirjoittajana (Yksi numero löytyy vain Sacrifice-crossoverin omasta kokoelmasta). Nämä tarinat ovat lievä merkkitapaus, sillä kuvittajaksi saatiin Teräsmiehen vuonna 1986 uudistanut John Byrne. Tästä seurasi myös pienimuotoinen skandaali, sillä tussaaja Nelson DeCastro piirsi useissa kohdissa uusiksi Byrnen kuvitusta.

Simonen tarinoiden lisäksi mukana on yksi Dan Abnettin ja Andy Lanningin käsikirjoittama itsenäinen Halloween-numero, jossa Aave tulee Metropolisiin tuhoamaan pahan voimia ja Lois Lane kohtaa isänsä haamun. Tarina, jossa Sam Lane kuolee, on minulta vielä lukematta, ja Abnett ja Lanning eivät millään tavalla selitä hänen kuolemansa olosuhteita, mutta se ei oikeastaan olekaan tarpeen tässä yhteydessä.

Lukijaystävällisyys ei aina merkitse sitä, että lukija johdatetaan kädestä pitäen jatkumon kiemuroihin, vaan on myös osattava olla vaivaamatta lukijaa jatkumon yksityiskohdilla silloin, kun ne eivät ole välttämättömiä. Valitettavasti Strange Attractors ei kokonaisuudessaan noudata tätä periaatetta, vaikka se ei Simonen syytä olekaan. Kirjan tarinoita edeltäneet ja Sacrifice-crossoverin tapahtumat selitetään tekstisivuilla, joita ilmankin olisi tultu toimeen. Simone osaa kirjoittaa tarinansa siten, ettei lukijan tarvitse kärryillä pysyäkseen ostaa kaikkia muita Teräsmies-nimikkeitä, mutta ylemmät tahot haluavat ilmeisesti antaa vastakkaisen vaikutelman.

Kokoelman parasta antia on Simonen tarina, jossa taikaolento nimeltä ”Satujen kuningatar” vangitsee Teräsmiehen kryptonilaisten satujen maailmoihin. Erityisen mieluista on se, että mukana on Byrnen kryptonilaista designia eikä Leinil Yun huomattavasti rumempaa Synnyinoikeus-versiota.

Tarinassa nähdään myös parhaiten tussattua Byrneä koko kirjassa. Tästä ei suinkaan ole vastuussa Nelson, jonka pikkutarkan tyylin oli ilmeisesti tarkoitus toimia vastapainona Byrnen jokseenkin huolettomaksi käyneelle viivalle. Nelsonin ongelmana kuitenkin on — sen lisäksi, että hän piirtää kuvitusta kokonaan uusiksi — ristivarjostuksen liiallisuus ja yleinen epäsiisteyden tuntu. Paljon puhtaampaa jälkeä saa aikaan joko Marc Campos tai Oclair Albert. Osaisin kertoa tarkemmin, jos tekijät olisi listattu sivukohtaisesti, mutta jopa alkuperäiset tekijätiedot sarjakuvasivuilla on jätetty pois.

Kokoelmalla on puutteensa, mutta alkuperäiskannet eivät onneksi kuulu niihin. Mukana on pari karmeaa esimerkkiä Byrnen oman tussauksen alennustilasta, mutta myös muutama Dan Jurgensin ja Kevin Nowlanin (mm. Teräsmies/Aliens) upea yhteistyö.

DC Spesiaalissa 4/2006 nähdään Brian Azzarellon ja Jim Leen Teräsmies-tarinan Huomiselle viimeinen osa. Ottaen huomioon, kuinka vähän DC-materiaalia julkaistaan suomeksi, on sääli, että niin huono teos oli Teris-sarjakuvien ainoa edustaja DC Spesiaalin sivuilla melkein vuoden ajan.

Toisaalta sen julkaisemiselta ei oikein olisi voinut välttyä, jos ylipäätään mitään Teris-matskua julkaistaan, koska se oli hetkensä kohutuin Teris-tarina. Valitettavaa on vain se, että se oli kohuttua roskaa. Aion jättää tässä käsittelyssä huomiotta sen tosiseikan, että kustannustoiminnan käytännön tavoite on kaupata julkaisuja kuluttajille, ja kohuttu roska menee kaupaksi.

Ensin, Huomiselle lyhyesti, siltä varalta että kaikki eivät ole sitä lukeneet, mikä on hyvin mahdollista, ja sitä lukeneet eivät ole sitä ymmärtäneet, mikä on sitäkin paremmin mahdollista: Maailmanlaajuisen katastrofin mahdollisuutta pelkäävä Teräsmies luo Aaverajalle paratiisin, jonne voisi evakuoida planeetan koko väestön, jotta Kryptonin kohtalo ei toistuisi, minkä jälkeen hän lähettää Aaveraja-projektorinsa Aaverajalle ja pyyhkii kaikki muistonsa siitä, mitä on tehnyt. Aaverajalle vangittu kryptonilainen rikollinen, kenraali Zod, löytää projektorin, lähettää sen takaisin maapallolle, missä se päätyy afrikkalaiselle diktaattorille, joka käyttää sitä aseena ja aiheuttaa miljoonan ihmisen katoamisen Aaverajalle. Yksi kadonneista on Lois Lane, mistä järkyttyneenä Teräsmies jäljittää katoamisen keskuksen afrikkalaiseen valtioon, sotkeentuu maassa käytävään sisällissotaan, purkaa tuntojaan syöpää sairastavalle katoliselle papille, suututtaa ystävänsä Oikeuden Puolustajissa, lähettää itsensä Aaverajalle, muistaa mitä on tehnyt, tappelee Zodin kanssa ja palauttaa ihmiset takaisin Aaverajan tuhoutuvasta paratiisista.

Tuon perusteella voisi tietenkin ajatella: Ah, mikä mestariteos. Missä sitten on epäonnistuttu?

1. Teräsmies ei ole sankarillinen. Okei, hän nuijii muutaman pahiksen tarinakokonaisuuden aikana, mutta jutun varsinainen juoni on ongelma, jonka Teräsmies on itse aiheuttanut. Turvapaikan luominen Aaverajalle ei vielä ole mitenkään kohtuutonta, mutta sen jälkeen Teräsmies lähettää projektorin Aaverajalle täysin vastuuttomasti, varmistamatta, että se päätyy oikeisiin käsiin, eli Aaverajaa valvoville Teräsmies-roboteille, ja kaiken lisäksi pyyhkii omat muistonsa asiasta — mutta asiasta tietävää vaimoaan hän ei ilmeisesti vaivaudu lobotomoimaan.

   Nämä seikat eivät tietenkään ole itsetarkoituksellisia, vaan seurausta juonen salaperäistä tunnelmaa ylläpitävästä takaperoisuudesta: Kaiken on oltava seurausta Teräsmiehen teoista, mutta mitään siitä ei saa tulla esille tarinassa ennen loppua. Käytännössä tuloksena kuitenkin on, että Teräsmies esitetään vastuuta pakoilevana ääliönä.

   Vaikka Teräsmies toimittaakin muodollisesti supersankarin virkaa tarinassa nuijimalla hirviöitä ja riisumalla ilkimyksiä aseista, hän käyttäytyy jatkuvasti varsin epä-Terismäisesti. Supersankariystäviään hän kohtelee töykeästi ja katolisen papin, isä Danielin, kanssa keskustellessaan hän käyttää jatkuvasti sanaa ”te” viitatessaan ihmisten paheisiin, asettaen itsensä ihmiskunnan yläpuolelle.

   Viikko sitten kirjoitin Teräsmiehen väärintulkinnasta Kill Bill Vol. 2:ssa, ja tässä ilmeisesti syyllistytään samaan. Huomiselle tietenkin tarjoaa selityksen, että Loisin katoaminen järkyttää Teräsmiehen persoonallisuutta, mutta on tekijöiden päätös kertoa tarina, jossa näin tapahtuu. Yhtä hyvin he olisivat voineet kertoa tarinan, jossa menetys saa Teräsmiehen etsimään lohtua luotetuilta ystäviltään ja kokemaan suurempaa yhteenkuuluvuutta kaikkien niiden kuolevaisten kanssa, jotka jakavat hänen niin sanotusti inhimillisen tunne-elämän haavoittuvuutensa. Mutta tekijät valitsivat toisin.

2. Pahikset ovat surkeita. Kenraali Zod ja uusi hahmo, Equus, näyttävät olevan mukana vain sitä varten, että Teräsmiehellä olisi jotain piestävää. Tarinan varsinainen pahis, se jonka aikaansaannokset Teräsmiehen on peruttava, on Teräsmies itse.

   Kenraali Zod on tietenkin pitkälti sama hahmo kuin hän on aina ollut: Kryptonilainen rikollinen, joka vangittiin Aaverajalle hänen yritettyään valloittaa planeetta. Kuten Superman-elokuvassa, tämä Zod syyttää tuomiostaan Jor-Eliä ja haluaa kostaa hänen pojalleen. Vaikka hahmo ei ehkä olekaan ikinä ollut paljon tätä moniulotteisempi, Huomiselle ei hyödynnä häntä erityisen hyvin. Hän ilmestyy tarinaan vasta loppumetreillä, näyttäen haarniskoidulta Sauronilta Sormuksen ritarien prologissa, ja kun hänen kasvonsa paljastetaan, hän näyttää Paluu tulevaisuuteen -elokuvien Doc Brownin hullummalta isoveljeltä. Mielipuolisen vaahtoamisen lisäksi hänellä ei ole paljon muuta virkaa kuin olla Teräsmiehen hakattavana tarinan huipentumassa.

   Equus on hahmona Zodiakin yksioikoisempi — järkälemäinen, epämuodostunut, sadistinen palkkamurhaaja — mutta hänen nimessään on jotain outoa. Equus tarkoittaa hevosta, mutta Equus ei ole erityisen hevosmainen, varsinkaan kun hänen käsissään on hyvin ahmamaiset (se kaksijalkainen versio) raatelukynnet. Equus on myös näytelmä, jossa psykiatri tutkiskelee hevosten silmiä puhkoneen pojan ajatusmaailmaa. Jos kyseessä on yritys syventää täysin mielenkiinnotonta hahmoa metatekstuaalisella viittauksella, se on yhtä säälittävää kuin jos väärentämistä harrastavan hahmon nimeäisi Nukkekodiksi.

3. Uskonto sotketaan asiaan. On ehkä mahdollista tehdä hyvä Teräsmies- tai ylipäänsä supersankaritarina, jossa käsitellään uskontoa. Valtakunta ja Voima saattaa olla sellainen, mutta on syytä erottaa varsinainen uskonnon käsittely ja mytologisen kuvaston hyväksikäyttö toisistaan. Oli miten oli, Huomiselle kuitenkin sisällyttää uskonnollisia asenteita tarinaan haitallisella tavalla.

   Miksi Teräsmies uskoutuu katoliselle papille, jota hän ei ennestään tunne? Syynä ei ainakaan ole katolisen perinteen noudattaminen, sillä tarinassa ei sanota, että Teräsmiehellä olisi katolista taustaa, ja epävirallisen totuuden mukaan Kentit ovatkin metodisteja.¹ Dialogi antaa ymmärtää, että Teräsmies päättää puhua isä Danielille, koska katolisella papilla on velvollisuus pitää salassa synnintunnustuksen sisältö, ja Teräsmies haluaa pitää salassa sen, että on naimisissa, ja että hänen vaimonsa on yksi kadonneista.

   Toisin sanoen Teräsmies uskoo, että isä Danielin virka ja vakaumus tekevät hänestä muita ihmisiä luotettavamman. Valitettavasti luottamuksen rikkominen on inhimillinen heikkous, johon myös katoliset papit syyllistyvät monien muidenkin paheiden ohella, kuten pedofiliaskandaalit ovat osoittaneet, ja Huomiselle jopa näyttää viittaavan tähän tosiasiaan ominaisella, arvoituksellisella tyylillään, kun hedelmäkauppias kertoo isä Danielille, ettei poikansa tulisi käymään kirkossa vähään aikaan kokemansa kiusaamisen takia.

   Uskonnollisen vakaumuksen yliarvostus käy erityisen ilmeiseksi, kun otetaan huomioon, että Teräsmiehellä on jo useita luotettuja, jotka tietävät hänen salaisen henkilöllisyytensä. On mahdollista, että Jonathan ja Martha Kentiä ei mainita tarinassa laisinkaan sen takia, että pre-Crisis-jatkumossa Kentit kuolivat jo ennen Clarkin muuttoa Metropolisiin, ja tarinan sitomista liian selvästi post-Crisis-jatkumoon haluttiin nykytrendin mukaisesti välttää. Jäljelle kuitenkin jäävät Teräsmiehen ystävät Oikeuden Puolustajissa, joista ainakin Ihmenaiselle ja Marsilaiselle Ihmismetsästäjälle Teräsmiehen luulisi uskoutuvan entistäkin suuremmalla syyllä, jos hän tuntee etääntyvänsä ihmiskunnasta niin voimakkaasti, kuin tarinassa esitetään.

   Myöhemmin Huomiselle tosin tarjoaa ylimääräisen syyn sille, että Teräsmies valitsi juuri isä Danielin uskotukseen: Daniel on kuolemassa syöpään, joten hän vie pian salaisuuden mukanaan hautaan. Tuskin tarvitsee edes huomauttaa, kuinka karmivaa käytöstä tämä on Teräsmieheltä, mutta se sopii enemmänkin tämän listan 1. kohtaan. Todettakoon vain, että tämä lisäkäänne ei millään muotoa poista tarinankertojien päätöstä laittaa Teräsmies kääntymään täysin perusteettomasti uskonnollisen auktoriteetin puoleen.

   Lisäksi Teräsmiehen päätös hylätä Aaverajalle luomansa paratiisi ja pyyhkiä muistonsa siitä näyttää olevan uskonnollisen tabun motivoima. Saatuaan muistonsa takaisin hän selittää:
   

   […] kun astuin sinne… olin häpeissäni. Olin mennyt luomaan jotain, jota yhdelläkään miehellä, edes Teräsmiehellä, ei ole oikeutta luoda.

   Uuden maailman luominen tasku-ulottuvuuteen tarkistamatta ensin, että tasku-ulottuvuus on asuttamaton, ja sinne siirtymiseen tarvittavan teknologian hylkääminen huolehtimatta, että se ei päädy vääriin käsiin, on tietenkin todella vaarallista, joten ihmisen erehtyväisyyden takia kannattaa aina harkita kahdesti, ennen kuin ryhtyy luomistyöhön. Se, että haluaa poistaa muistonsa ja vastuunsa teoistaan paetakseen dogmaattisen kiellon aiheuttamaa häpeäntunnetta, kuitenkin vain pahentaa asiaa.

Mikään lista kömmähdyksiä ei sinänsä tietenkään tarkoita, että teos olisi kokonaisuudessaan kelvoton. DC Spesiaalissa 2-5/2005 julkaistu Jeph Loebin ja Ed McGuinnessin Teräsmies & Batman -tarina Yhteiskunnan viholliset oli täynnä typeriä juttuja, mutta niitä on turha laskea, koska se oli tietoisesti hölmö tarina. Se huipentui maailman pelastamiseen avaruusraketilla, joka oli puoliksi Teräsmiehen ja puoliksi Batmanin näköinen! Mutta Huomiselle menee metsään kaikkein pahimmin siinä, että se ottaa itsensä niin vakavasti.

Huomiselle on täynnä piilo- tai näennäismerkityksellisiä keskusteluja, joissa osapuolet eivät sano suoraan sitä, mistä on puhe. Se sotkee mukaan uskontoa, syöpäsairautta, kansanmurhaa ja kulttuuri-imperialismia, huolehtimatta lainkaan siitä, että juonessa olisi yhtään mitään järkeä. Kaikessa katteettomassa kunnianhimoisuudessaan se on tarinankerrontaa Ed Woodin parhaiden oppien mukaisesti, mutta lukija ei saa edes sitä iloa, että pääsisi nauramaan heiluville pahvilavasteille.

Hyvä uutinen on se, että seuraavassa DC Spesiaalissa nähdään Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn All-Star Supermaniä, joka on yhtä hyvä kuin Huomiselle on huono.

¹ Adherents.com viittaa metodismin yleisyyteen Yhdysvaltain keskilännessä ja siteeraa Eliot S! Magginiä, jonka mukaan Clark Kent on metodisti. Outoa on se, että Magginin mukaan Teräsmies ei kuitenkaan ole metodisti, vaan noudattaa jonkinlaista kryptonilaista monoteistista filosofiaa. Maggin ei ikinä käyttänyt ideaansa tarinassa, joten se on ilmiselvästi hiomaton, mutta on varsin eriskummallinen ajatus, että Teräsmies voisi vaihtaa uskontoaan siinä missä vaatteitaan, puhetapaansa ja ryhtiään!